Intian matkailu toistaiseksi takana, edessä kotimaan reissailua

Kirjoittelen nykyään blogia kulkuritarinat.net sivuilla. Tämä artikkeli ei liity mitenkään Intiaan vaan Suomen lappiin, mutta ajattelin kuitenkin pistää tännekin linkin siitä. Sivuiltani kyllä löytyy paljon myös vanhaa Intia tarinaa.

http://kulkuritarinat.net/2015/09/lapin-vaellus-hammastunturin-eramaasta-ei-loytynyt-hampaita-mutta-loytyi-muuta/

Blogini on muuttanut

Olen avannut aivan uuden blogin osoitteeseen:www.kulkuritarinat.net

Siellä ovat koostettuna vanhat matkapäiväkirjani ja nyt uudesta Istanbulin reissusta muutama kirjoitus. Tammikuussa olemme lähdössä Intian ashrameja kiertämään, niihin mietiskelemään ja vapaaehtoistöihin. Intian reissusta siis tulossa taas paljon tarinointia! Uusimmat jutut löytyvät aina blogin etusivun alalaidasta!

Intia kiusaa vielä viime hetkillä

04.06.14 klo 14.25 Delhissä

Viime hetkellä iski meihin kumpaankin Intialle niin tyypilliset kiusanhenget, Kallelle petipunkit ja minulle ripuli. Oletimme jo pääsevämme tämän reissun helpolla, petipunkeista ei ollut näkynyt vilaustakaan ja mahaoireet olivat olleet hyvin harvinaisia ja lieviä.

Kalle toi pohjoisesta jonkun pienen petipunkkikannan, joka on lisääntynyt hänen repussaan. Mitätöntähän patitus vielä on, vaivaiset parikymmentä pattia, kun hänellä on joskus ollut yli 400 kpl. Toivottavasti hän kuitenkin löytää uusia vaatteita, että saa pistää punkeista neitseelliset vaatteet ylleen lentokoneisiin, sillä siellä on hyvin tuskaista rapsutella itseään, kun ei pääse pesulle tai vaihtamaan vaatteita.

Minulla on tänään aamusta asti ollut pieniä mahakramppeja. Vessassa on saanut rampata viitisen kertaa, mutta tämän hetken tiedon valossa kyse ei ole pahasta ripulista, sillä mitään pakottavaa vessatarvetta ei ole ollut missään vaiheessa. Silloin ripuli on hyvin paha jos vessaan on rynnättävä ”juuri nyt.” Olemme kehitelleet Kallen kanssa vaikean ripulin tunnistuskeinoja, esim: jos et pysty päästämään yhtään ilmaa mahasta ulos, siis suomeksi pieraisemaan, silloin on tiedossa useamman päivän mahaoireet ja todennäköisesti antibioottikuuri. Aamulla ainakin vielä ilma kulki tehokkaasti, ei siis hätää. Tämän hetkisestä tilanteesta en voi paljon sanoa, koska en ole pystynyt syömään mitään. Kalle lähti Sarawan bawanille syömään, mutta minua ei juuri nyt ajatuskaan ruuasta voisi vähempää kiinnostaa.

Jaksoin aamupäivän shoppailla eräässä Anand Wiharin metropysäkin läheisessä tavaratalossa. Ostettiin lähinnä pieniä tuliaisia ja itselle kodinkäyttötavaraa, kuten teippiä puukauhaa yms. Kuulostaa aika vaatimattomilta tuliaisilta itselleen, mutta täältä kerta kaikkiaan kannattaa suomalaisen työttömän ostaa juuri tuollaista roinaa, koska täällä peruskulutustavara on puoli-ilmaista. Mitä sitten tulee merkkivaatteisiin, elektroniikkaan yms, on sekin halvempaa kuin Suomessa, mutta ei meidän rahoissa merkittävästi edullisempaa. Ostin myös kesäsandaalit reilulla neljällä eurolla, mutta niitä en löytänyt ostoskeskuksesta, vaan torilta sen edestä. Intiassa on tavanomaista, että hienojen kauppojen ulkopuolella myydään kojuista suurin piirtein samaa kuin noissa hienoissa kaupoissa, vain selkeästi halvemmalla ja ei aitoja merkkituotteita.

Kalle saapui Kasar Deviin ensimmäinen päivä ja olimme hänen kanssaan kyseisessä kylässä vielä kolmisen yötä. Pelasimme pingistä, luimme, kävelimme, kävimme syömässä Baba cacen legendaarisen omenapiirakan palan, juttelimme muiden reissaajien kanssa, kokkailimme salaatin, nautimme Virendran illallisista yms. Tuo paikka on nimenomaan luotu enemmänkin oleiluun kuin tekemiseen! Jotkut jäävät kylän lumoihin niin täydellisesti, että vuokraavat sieltä talon ja jäävät useammaksi kuukaudeksi. Näkeepä kylässä muutamia länsimaalaisia, jotka ovat menneet naimisiin intialaisen kanssa, ja jääneet pysyvästi tuonne ”sadunomaiseen” kylään.

En osaa sanoa kummalla tavoin Kasar deviin pääsisi kivuttomammin, junalla ja bussilla vai vain yöbussilla. Oikeastaan matkani meni hyvin nopeasti yöbussilla, mutta eihän siinä juuri pystynyt nukkumaan. Nyt sentään nukuin junassa jonkin verran, ja muutenkin junailu on aina vaivatonta. Toisaalta meidän täytyi ensin mennä jeepillä Almooraan, ja jeepin nappaaminen kesti yli tunnin ja sillä ajo myös melkein tunnin, jonka jälkeen istuimme bussissa vielä nelisen tuntia. Ehkä muille reissaajille jopa suosittelisin yöbussia, siinä ei olisi junalippujen hankinta ongelmaakaan. Jos vain on hyvä nukkumaan bussissa ja ei pelkää öisiä kukkulaisia teitä, se on luultavasti sujuvin tapa. Tietenkin jos reissaa ylelliseen tyyliin, voi ottaa ilmastoidun junaluokan Katkodamiin ja sieltä taksin Kasar deviin, ja palatessa toisin päin.

Olimme jo aamu neljältä vanhan Delhin juna-asemalla. Metro ei vielä kulkenut, joten pienen odottelun jälkeen, päädyimme ottamaan prepaid riksan. Perillä kello oli lopulta jo melkein kuusi, joten saimme helposti hotellin työntekijän hereille. Pröystäilimme ja otimme ilmastoinnin, mutta tingimme sen 700 r, sillä perusteella että lähdemme jo yöllä kolmelta lentokentälle. Eihän tuo ilmastointi kovin tehokas ole, vanhan mallinen pieni laatikko, joka puhaltaa muutaman postimerkin kokoiselta alueelta mittarin mukaan 16 asteista, todellisuudessa vain aavistuksen viileää, ilmaa. Mukava ylellisyys se silti on näillä keleillä, kun ulkona on noin 44 astetta!

Nyt alkaa taas yksi reissu olla purkissa. Jos mahani antaa myöten, ostelen vielä illalla tuliaisia. Muuta ei ole suunnitelmissa. Tilasin Helsinki-Oulu lennot vasta muutama päivä sitten ja kyllähän se kirpaisi. Kalle oli saanut saman lennon 25 e, ja minä maksoin siitä 115 e. Pitää suunnata Suomessa kesämökillemme säästökuurille! Se on 23 km päässä lähimmästä keskittymästä, joten siellä ei tule tehtyä mitään heräteostoksia, eikä noin vain edes lähdettyä kauppaan. Kasar Devi oli hyvin meidän mökkimme tapainen paikka, niin luonnoltaan kuin rauhaltaankin, vain järvi puuttui. Vasta viimeisenä päivänä sain kuulla tunnin vaelluksen päässä sijaitsevasta vesiputouksesta, jossa voisi uida. En olisi kuitenkaan löytänyt putousta, joten päätin jättää uimiset mökille, siellä suurta Keiteleen ulappaa ei voi hukata.

Blogissani ei ollut kävijälaskuria, joten pyytäisin, että voisivatko lukijat jättää vaikka ”jep” puumerkin kommentteihin. Haaveilen ammattimaisemmasta blogista, joten olisi hienoa tietää, kuinka paljon minulla on ollut lukijoita. Haluaisin tietää kannattaisiko minun perustaa ”bisnesmäinen” blogi?!

Kooste Koillis-Intiasta

      1. 1.6.14 klo 16.15 Kasar devissä

Nyt seuraa Koillis-Intian kooste, jota olen jo pitkään lupaillut. Tästä tulee kohtalaisen tiivistetty esitys, sillä olen jo onnellisesti unohtanut paljon. 80 prosenttia koillisesta oli järkyttäviä kaupunkeja ja kyliä, mutta niin suhdeluvut menevät myös koko Intian osalta. Jäljelle jäävä 20 prosenttia onkin sitten uskomattoman luonnonkaunista tai kulttuurisesti hyvin kiinnostavaa seutua.

Nagaland:

-Dimapur: Nagalandin isoin kaupunki. Riksoja oli uskomaton määrä ja liikenne muutenkin vilkasta. Yöllä kaupunki tosin hiljeni, hotellit menivät kiinni jo 21 tienoilla ja ulkona ei suositeltu liikkumaan yöaikaan. Kaupungissa ei vaikuttanut olevan mitään muuta omaperäistä kuin, että tiet olivat tavanomaistakin sekavampia, sillä monet tiet kulkivat pilareiden päällä, ja kävelykaistat sukelsivat niiden välistä.

-Kohima: Myös kohtalaisen iso kaupunki, mutta kukkulainen sijainti toi kaupungille omintakeista ilmettä. Kaupunki kiipesi rinteille, ja kaduilla saattoi törmätä muutamiin hienoihin rakennuksiin tai rakennelmiin, kuten valtaviin koristeellisiin portteihin. Kohima on virallisesti Nagalandin pääkaupunki, ja siis jonkinmoinen markkinakeskus. Ravintoloita oli ihmeen vähän ja ne harvat mitä löysimme olivat paikallisia pikaruokaloita, joissa myytiin vain nuudelia ja momoja. Torikaduilla myytiin jonkin verran nagojen koruja, perinteisiä kangaskasseja ja muuta heimotavaraa. Markettikojujen edessä uiskenteli ämpäreissä mitä erinäköisempiä ötököitä, jotka olivat syötäväksi tarkoitettuja. Tunnistin vain sammakot ja jauhomadot.

-Khonoma: Hyvin pieni ja viehättävä kyläpahanen. Iso kirkko ja lukuisia asuintaloja, mutta ei yhtään kauppaa ravintolaa tai hotellia. Yksi perhe piti kylässä homestay paikkaa, ja eräs muorikin oli joskus majoittanut turisteja, mutta vain intialaisia. Majapaikka oli hyvin kallis tasoon nähden, koska osa rahoista piti maksaa kyläpäällikölle. Kylällä oli hienoja mystisen näköisiä monoliittejä eli pystyyn nostettuja kivipilareita jonossa. Myös eläinten pääkallot, jotka koristivat erästä vanhaa majaa, joka näytti lähinnä uhripaikalta, loivat paikkaan mystistä tunnelmaa.

Yleiskuva Nagalandista: Vahva oma kulttuuri. Nagojen naistenasema suhteellisen tasavertainen miesten kanssa ja se näkyi katukuvassa: naisia oli vähän kaikkialla toisin kuin yleensä Intiassa. Naiset pukeutuivat länsimaalaisesti ja käyttäytyivät vapautuneesti; kuljeskelivat kaverin kanssa nauraen, eivät olleet niin hiljaisen hillittyjä kuin hindunaiset useimmiten. Nagoista jäi kuva, että vaikka he ovatkin kristittyjä, heidän omat vanhat perinteet elävät etenkin maaseudulla vahvasti kristillisyyden rinnalla. Onneksi ei sentään ihmispääkallojen metsästys, josta kyllä riittää tarinoita vielä nykyäänkin. Legendan mukaan eräs reissaaja oli nähnyt vielä 60 vuotta sitten nimeltä mainitsemattoman kylän puussa ihmiskallon.

Manipur:

-Imphal: Iso tavanomainen intialaiskaupunki, mutta mukavan leveät tiet, joten liikenneruuhkia ei juuri näkynyt. Yllättäen myös halvempaa majapaikkaa tarjolla. Hienoja ja siistejä hotelliravintoloita, tosin vähän ylihintaisia.

-Lok tak lake: Hyvin kaunis järvi perinteisillä verkoilla kalastavine kalastajineen. Järvessä on saari, joka on yhdeltä sivultaan kiinni mantereessa ja saarelle voi kiivetä pientä 15 rupian pääsymaksua vastaan ihastelemaan joka suuntaan avautuvia maisemia. Saaressa on tasokas ravintola, mutta ei tällä hetkellä yöpaikkaa. Kukkivat puut, järvessä ajelehtivat vihreät saarekkeet ja pienet luontopolut tekivät paikasta hyvin nautittavan ja elämyksellisen päiväretki kohteen.

Yleiskuva Manipurista: Ei niin omaleimaista aluetta kuin Nagaland, silti monia eri heimoja. Kaupungit hyvinvoivia ja rikkaita, maaseutu köyhempää.

Mizoram:

-Aizwal: Koillisen isoista kaupungeista ehkäpä miellyttävin. Paikoin hienoa arkkitehtuuria ja huikea sijainti kukkulan hupulla. Liikenteeltään tukkoinen vuoristokaupunki, mutta vain pakokaasuinen, ei juurikaan pölyinen. Teiden ahtautta lievitti kävelijän näkökulmasta kevyenliikenteen kapeat kaistat kauppojen edessä. Hyvä kävelykaupunki ja loistava ostoskaupunki! Kaupungin kadut täyttyivät monenmoisesta myyntikojusta, jopa autojen ja mopojen päältä myytiin kankaita ja paitoja. Kaupungissa perustasoinen lasivitriini museo, joka on hieman tylsä, mutta kertoo paljon alueen heimojen kulttuurista.

Yleiskuva läänistä: Ei ehtinyt oikein muodostua mitään yleiskuvaa läänistä. Aika kehittyneeltä seudulta vaikutti, vanhat heimopuvut yms. olivat enää harvinainen nähtävyys.

Tripura:

-Dharmanagar: Omintakeista ilmettä loivat vesialtaat joka puolella. Kaupunki oli pieni ja siksi tunnelmaltaan mukavan rauhallinen. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä, vaikka eivät juuri osanneet englantia. Eräs kauppias tervehti meitä aina vetämällä käden lippaan ja huudahtamalla iloisesti ”how much”. Hän oli jostain päätellyt tämän olevan tervehdys englanniksi.

-Unakoti: Minä en käynyt täällä, mutta Kalle teki pienen retken ja tuuletti paikkaa kovasti. Kylässä alueen tärkein nähtävyys: ikivanhoja shivapatsaiden päitä hakattuna kallioon.

Yleiskuva läänistä: Mukavan viidakoista ja metsäistä, 80 prosenttia läänistä olikin luonnon vallassa. Ihmiset elivät maanviljelyllä ja teollisuuden osuus elinkeinoista oli vain muutama prosentti. Tätä lääniä olisi voinut tutkailla enemmänkin. Lääni oli taattua Intiaa, eli heimoja ei juuri ollut ja muutenkin hindukulttuuri oli voimissaan. Tämä näkyi matkailijalla mukavasti monipuolisena ruokatarjontana. Ravintolasta sai taas muutakin kuin momoa ja nuudelia, mitkä olivat olleet heimoalueilla lähes ainoaa ravintoa. Sivistyneen oloista porukkaa; Tripurassa onkin yksi Intian korkeimmista lukutaitoprosenteista eli 77.

Arunachal pradesh

-Bomdila: Mukavan unelias tunnelma. Hieno jalkapallokenttä, jota ympäröi luostarirakennukset. Parasta ohjelmaa vaellella rinteillä talojen välissä kulkevilla hyvin pienillä poluilla, jotka muodostavat varsinaisen labyrintin. Kohtalaisen helppo löytää siedettävän hintaista majoitusta eli alle 600 rupian pintaan.

-Tawang: Viileä sää sopii loistavasti teen litkimiseen. Erilaisia teelaatuja voi maistella vähän kalseissa, mutta siisteissä ravintoloissa. Vaikea löytää halpaa majoitusta, sillä paikka täynnä kalliita hotelleja. Oikeastaan Dolma ainoa, joka irtosi 550 rupian kohtuu hintaan ja sekin tasoon nähden liian kallis. Kyseessä luostarikaupunki. Matkailijat tulevat Tawangiin usein joko kylmän sään tai maailman toiseksi suurimman luostarin perässä. Buddhalaisuus näkyi katukuvassa vähän joka puolella, jopa markettialueella oli rukousmyllyjä. Tawangin ympäristö sopii hyvin myös luontomatkailuun: lumisia vuoria, kirkasvetisiä järviä ja karun kaunista kivimaisemaa.

-Itanagar: Itse kaupungissa ei ole mitään näkemistä. Roskainen kaupunki ja hienot hotellit muodostavat räikeän ristiriidan. Itanagarin ympäristö on kuitenkin kaunista vehreine kukkuloineen.

Yleiskuva läänistä: Maisemat huikeita ja ilmasto mukavan raikas. Uskomattoman jylhiä lumisia vuoria ja monenmoista kukkulaa ja rotkoa tuijoteltavaksi loputtomilla jeeppivaelluksilla. Busseja kulki alueella vain harvakseltaan ja pääasiallinen kulkuneuvo olivat jeepit. Jeeppien keskinopeus kapeilla ja mutkaisilla teillä oli alle 30 km tunnissa eli matkailijan kannattaa varata hyvin aikaa siirtymiin ja toisaalta myös pitkistä matkoista palautumisiin. Jeeppien hinnat vaihtelivat hieman riippuen, kuinka eri firmoilla oli kilpailua ja, kuinka matkailija osasi tingata. Yleensä puolen päivän matka maksoi 300-400 r. Tawangista Tezpuriin kesti 14 tuntia ja se kustansi 700 r. Pitemmät taipaleet olivat aina suhteessa hieman halvempia, mutta silti nyrkkisääntö oli, että jeepit olivat vähintään kaksinkertaisen hintaisia siihen nähden, mitä bussit olisivat olleet jos ne olisivat kulkeneet. Arunachal oli hienoa buddhalaista seutua ja kulttuuriltaan vahvaa armeijan voimakkaasta läsnäolosta huolimatta. Alue oli vahvasti militarisoitu eli teiden varsilla näkyi siellä täällä armeijan leirejä, koska Kiinan raja oli niin lähellä ja Intialla ja Kiinalla ovat hyvin jännittyneet välit.

Assam:

-Guwahati: Shoppailijan unelmakaupunki. Paljon monenmoista putiikkia, ja vaatteet yleisesti halvempia kuin vaikkapa Delhissä. Väsynyt reissaaja voi täällä helposti hemmotella itseään syömällä näteiksi laitetuissa tunnelmallisissa hotelliravintoloissa. Reissaajan kannalta kaupungissa on ongelma, että vain harvat edulliset hotellit ottavat ulkomaalaisia. Oikeastaan Sundarban on ainoa länsimaalaiset kelpuuttava ja kohtuu hintainen eli 700 rupian paikka, minkä olemme kaupungista löytäneet. Liikenne on kaupungissa hermoja raastavaa: yhtä aikaa vilkasta ja tukkoista. Teidenlaitoja ei aina ole päällystetty, joten hiekasta nousevan pölyn vuoksi hengityssuojain on erittäin tarpeellinen.

-Silchar: Ei voi muuta sanoa kuin, että hirveä kaupunki. Ei kuitenkaan mitenkään ikimuistoisen tai omaleimaisen hirveä, vaan sellainen mitä Intiassa on joka toinen nopeasti kasvanut kaupunki. Kaupungin ainoa valopilkku oli lodgemme, jossa aamupala kuului huoneen hintaan ja se kiikutettiin vieläpä huoneisiin. Kaduilta irtosi hyviä mangoja eli siellä ylipäätään myytiin paljon hedelmiä. Jos Guwahati oli vähän pölyinen, Siclhar oli suorastaan pölypilven sisällä koko kaupunki.

-Lakhimpur: Pisteitä kaupungille omintakeisesta ilmeestä. Kylässä oli paljon uusia ja suurella mielikuvituksella rakennettuja temppeleitä ja puutarhoja niiden ympärillä. Hotellissammekin oli jatkettu temppeliteemaa ja jokaisella huoneella oli hindujumalanimi, sekä hyvin värikäs sisustus. Ei tämä pikku kaupunki mikään mieletön ”vau elämys” ollut, mutta ylipäätään jos satunnainen kaupunki näyttää erille kuin naapurikaupunkinsa, se on jo Intiassa saavutus.

-Majuli: Maailman suurin jokisaari. Paikassa oli sekä nähtävää että hyvät puitteet oleiluun. Tällä reseptillä kohteesta tulee varmasti vielä suuri reissaajien suosikki. Toistaiseksi kasvua hidastaa ylipäätään Assamin kohtalaisen vähäinen turismi, joka johtuu paljolti alueen levottomuuksista ja toisaalta juuri Majulin vaikea tavoitettavuus. Saarelle menee kyllä silta, mutta se sijaitsee idässä eli reissaajien kannalta väärässä suunnassa. Yleensä saarelle mennään Jorhatin kautta lautalla. Paattimatka kestää parisen tuntia ja maksaa noin 20 r. Lauttarannasta on vielä tunteroisen jeeppimatka kylään, jossa sijaitsee pari majapaikkaa. Toistaiseksi saarella ei ole kuin kolmisen paikkaa, jotka majoittavat ulkomaalaisia, mutta ainakin yksi mökkirakennelma oli tekeillä. Majoituksen hinta vaihtelee 500-1000 rupian välillä eli tyypillistä Assamin hintatasoa, tai jopa hieman halvempaa kuin useassa muussa Assamin kohteessa.

-Sivasagar: Kaupungissa on monia vanhan kuningaskunnan rakennuksia noin 1700-luvulta. Nämä argeologiset kohteet ovat aika hintavia nähtävyyksiä länsimaalaisille, jokainen erikseen 250 r, mutta osa niistä on aivan näyttäviä. Rakennuksia voi myös ihastella ulkoapäin aivan ilmaiseksi ja arkkitehtuuri pääseekin parhaiten oikeuksiinsa nimenomaan matkan päästä. Muuten itse kaupunki vaikutti hyvin mitäänsanomattomalle.

Yleiskuva Assamista: Majulin saari oli nautinnollinen kokemus, mutta muuten en erityisemmin pitänyt läänistä. Ei missään nimessä mitään hirveintä Intiaa, mutta ei erityisemmän viehättävääkään. Hyvissä ravintoloissa ruoka oli paljon kalliimpaa kuin muualla Intiassa ja hotellitkin olivat jostain syystä hinnakkaampia. Hienoja hotelleja oli paljon, joten se selitti osin hintatasoa. Jostain syystä Assamissa oli vahva ”vähän paremman turismin” perinne. Assamilaiset ovat hyvin ylpeitä läänistään ja se ilmeni usein siten, että he pyysivät aivan liian korkeita hintoja jostain, mikä ei ollut yhtään sen arvoista. Assam on vahvaa hinduvyöhykettä, mutta silti he haluaisivat itsenäistyä. Omasta kielestä ollaan hyvin ylpeitä ja vieroksutaan hindiä jopa siinä määrin, etteivät monet assamilaiset vaivaudu opettelemaan sitä.

Kokonaiskuva koillisesta: Pidin Arunachalista ja Tripurasta lääneinä. Nagaland oli kulttuuriltaan hyvin kiehtova. Jo viime kerralla olimme käyneet Meghalayassa, joten se jäi nyt välistä. Siitä mainitsen vain sen verran, että Cherrapunjeen seutu on luontomatkailijan unelma. Pidin tuosta läänistä eniten koillisessa, jopa enemmän kuin Arunachalista. Koillisen hintataso on keskimääräistä Intiaa hieman kalliimpi, mikä tietenkin syö alueen viehätystä meidän budjettimatkailijoiden silmissä. Hinnat eivät kuitenkaan mitään täysin mahdottomia olleet, yleisesti huone irtosi 400-1000 rupian hintaan ja hyvin harvoin tuota ”maksimihintaa” maksettiin. Bussimatkat taas olivat samaa kuin muuallakin Intiassa eli noin rupian kilometri. Ongelma vain oli, ettei tietyille väleille saanut busseja vaan piti turvautua jeeppeihin, jotka olivat vähintään kaksinkertaisen hintaisia ja hyvin ahtaita. Koillisessa on paljon omaleimaisia paikkoja, sikäli suosittelen. Paljon on kuitenkin kyliä ja kaupunkeja, joista ei oikein saa mitään irti. Ne ovat vain ympäröivän maaseudun kaupankeskuksia eli vierivieressä vaatekauppaa, kioskia ja apteekkia. Kannattaa siis tutustua etukäteen paikkoihin, jotka vaikuttavat kiintoisilta ja mennä vain niihin. Koillinen kokonaisuudessaan ei ole kovinkaan vaikuttavaa aluetta. Kannattaa varata hyvin aikaa kulkemisiin, sillä tiet ovat usein jopa tasaisella huonokuntoisia, täynnä monttua ja möykkyä (esim Tripura, Assamissa aika hyvät tiet), joten kulkuneuvon keskinopeus voi hyvinkin olla alle 40 km tunnissa. Jotta ei kuulostaisi liian karmivalle niin kevennykseksi täytyy tuulettaa, että hitailla tieosuuksilla on usein huikeat maisemat, ja toisaalta taas peltojen keskellä kulkevilla teillä saattaakin yhtäkkiä päästäkin jopa 80 km tunnissa.

Toivottavasti koillisesta kiinnostuneet eivät masentuneet tästä postauksesta täysin. Painotan vielä, että vaikka arvostelinkin useita paikkoja, kyllä sieltä myös hienoja helmikohteita löytyy! Toivon mukaan saitte myös jotain infoa irti. Mielipiteentasollahan tämä kirjoitus paljon pyöri, kuka tykkää mistäkin paikasta. Ehkä olisin voinut enemmän laittaa asiatietoakin paikoista, mutta nyt mentiin fiilispohjalta, ja toisaalta asiaa löytyy aina vaikkapa googlettamalla. 

Luonnossa samoilua

31.5.14 klo 9.00 Kasar devi

Rakas suuri pyhä luonto, sulle laulan..” Näin runoilee Eino Leino Loirin tulkitsemana. En edes muista tuosta runosta paljon muuta kuin tuon kohdan, mutta se on soinut päässäni samoillessani tuolla hiekkaharjuilla. Eilen kävin aamupäivällä kävelemässä Jugle resortille, missä söin ja tein hienon löydön, nimittäin pingispöydän. Pingis on Kallen ja minun yhteinen suosikkipeli, vaikkakin Kalle on siinä ylivoimainen. Reitti tuonne ylelliselle viidakkohotellille oli nimensä mukainen, tosin sanoisin sitä ennemmin metsiköksi kuin viidakoksi. Viidakosta tässä luonnossa eivät muistuta kuin valtavat kaktukset, muu on havumetsävaltaista. Syönnin jälkeen arvoin lähtisinkö Almoraan. Yritin jopa pysäyttää paria jeeppiä, mutta ne olivat täynnä. Luovuin pian suunnitelmasta, koska en jaksanut jäädä väijymään jeeppejä, ja en toisaalta keksinyt mitään kunnon syytä edes mennä Almoraan. En ole koskaan oikein kunnolla tutkinut tuota kaupunkia, joten sikäli olisi vähän kiinnostanut, mutta tuskin siellä mitään kovin erikoista olisi, tyypilliseltä intialaiselta kaupungilta se on vaikuttanut.

Kävely tuntui hyvältä, joten jatkoin tien vartta seuraavaan pieneen keskittymään. Siellä oli temppeliportti, josta lähti polku ja ajattelin käydä kurkkaan tuon temppelin. Pian selvisi, että polku mutkittelee kohden Durga temppeliä, jonka olin jo nähnyt. (Kasar devin kuuluisa temppeli, joka on sijainnut paikallaan 2000 vuotta, tosin ei selvästikään sama rakennus) Vaelsin kuitenkin tyytyväisenä tuota pienen harjun päällä kulkevaa polkua, sieltä oli uskomattomat maisemat hyvin kauaksi laaksoihin ja viilentävä tuuli kävi niin reippaasti, että jouduin pitämään hatustani kiinni. Pysähdyin vähäksi ajajasi istumaan kivelle ja katselemaan maisemia.

Illemmalla lähdin retkeilemään majapaikkani polkua alaspäin. Sain seurakseni opaskoiran, joka juoksi iloisesti edelläni. Yritin sanoa sille, että pistää reitin mieleen, että osataan takaisin. Oletin koiran varmaan juoksevan aina samoja reittejä, mutta onneksi en luottanut täysin sen taitoihin vaan pistin itsekin mieleen maamerkkejä. Aikamoista kesytettyä luontoahan tuo oli: polkuja ristiin rastiin ja yksinäisiä taloja harvakseltaan. Kun kuljin tarpeeksi kauaksi, vähään aikaan ei näkynyt yhtään taloa. Halusinkin löytää paikan, jossa ei olisi ristinsielua. Asetuin lukemaan paikkaan, jossa ei näkynyt mitään merkkejä ihmissivilisaatiosta, polkua lukuun ottamatta. Yhtäkkiä metsässä kuitenkin kävi ryske, ja lehmä ampaisi näkyviin. Koirani haukahteli sille ja lehmä uhitteli tekemällä pari syöksyä koiraa kohden. Alkoi jo tuntua, että jään niiden leikkimielisen tappelun jalkoihin, joten katsoin parhaaksi nousta ylös lukupaikaltani ja jatkaa matkaa. Hyvin osasin takaisin, mutta koirastani ei ollut kyllä mitään hyötyä, se olisi valinnut aina väärät polut. Ehkä se etsi uusia hajuja, ja polut jotka se oli juuri merkinnyt, eivät enää kiinnostaneet.

Kun muistin jo parin päivän oleskelun jälkeen kysyä huoneeni hintaa, Virendra sanoi ”ei sillä ole väliä, te olette minun vanhoja vieraita.” Hänen mielestään saisimme siis maksaa mitä haluaisimme. Olin niin hämmentynyt vastauksesta, että ehdotin olisiko 250 rupiaa ok, koska maksoimme viimeksi sen verran. Virendra vain keikutteli päätään, että vaikkapa niin. Nyt tuntuu, että menin ehdottamaan vähän liikaakin. Olin niin tottunut Koillis-Intian ja Delhin hintoihin, että tuo 250 r tuntui jo naurettavan halvalta. Mutta toisaalta maksoimme viimeksi kahdestaan sen summan ja huoneesta, jossa oli oma keittiö ja vessa. Nyt olen ollut yksin ja huoneessani ei ole mitään edellä mainituista mukavuuksista. Virendra antoi aluksi ymmärtää, että voisin pian vaihtaa huonetta, siksikin ehdotin tuota summaa, mutta olen nyt joutunut olemaan tässä pätsissä,-huone on varsinkin päivällä mielettömän kuuma, koska ikkunat ovat tuulen kannalta väärään suuntaan,-kun kukaan aikaisemmista vieraista ei ole lähtenyt. Kaikki matkailijat, jotka nyt ylipäätään ovat Intiassa, ovat näillä vuoristoseuduilla, siksi tällä on tavanomaista vilkkaampaa. (vaikka eihän tämä kylä mikään iso kohde ole, 60 km päässä Nainitalissa on varmasti kaikki hotellit täynnä) Päivällä täälläkin alkaa olla aika kuuma, arvioisin 32, mutta illaksi viilenee nopeasti ja aamusta viileys jatkuu noin kymmenen seutuville.

Nyt loppui temppelin avajaismusiikki. Olisivatkohan ne pirskeet nyt olleet siinä? Eilisestä aamusta alkaen majapaikkani luonnonrauhan on rikkonut koko tämän laakson täyttävä musiikki. Tänä aamullakin hindupoppi raikui jo ennen kahdeksaa. Virendra selitti siellä vihittään uutta temppeliä käyttöön. Kalle ilmaantuu varmaan tänään tai huomenna, riippuen kuinka bussit kulkevat. Lähden nyt varmaan taas lenkkeilemään johonkin suuntaan, ehkä ihan vain tien vartta pitkin kohden seuraavaa kylää. En ole vielä nähnyt tuota noin 2 km päässä sijaitsevaa kylää…

Pohdintaa ja oleskelua

28.5.14 klo 11.45 Kasar devissä

Kokkailin aamulla puuroa talon yhteisessä keittiössä, vaihdoin pihan ”huvimajassa” syöden muutaman sanan naapureideni kanssa (vain säästä puhuttiin, päiviteltiin,kuinka Delhin ja Varanasin tienoilla on jo liian kuuma, ja ylistettiin tämän paikan täydellistä keliä), pesin makuualustani, joka oli junaöiden jäljiltä tahmean hikisessä kunnossa, kuuntelin musiikkia ja mietin päiväohjelmaa.

Mitään kovin kummoisia aktivitettejähän täällä ei ole. Se on tämän paikan ainoa heikkous reissaajan näkökulmasta. Toisaalta henkeäsalpaavien maisemien ihastelu riittää aika pitkälle tuomaan sisältöä päivään. Oikeastaan ainoa, mitä täällä voisi tehdä, olisi vuokrata mopo ja kierrellä lähitienoita. Niin monet reissaajat tuntuvat tekevän. Itse en kuitenkaan taida siihen leikkiin lähteä. Meillä on Kallen kanssa niin uskomattoman huono mopotuuri; joka toinen vuokrauskerta mopo on hajonnut. Siksi yleensä pysyttäydymme pyörissä, mutta täällä ei vissiin kukaan pyöriä vuokraa.

Tämä Flower housen porukka on mukavan asiallista: kaikki viihtyvät omissa olissaan, tuhertelevat vihkoihin piirroksia tai kirjoittelevat koneella. Vaikuttavat luovilta tyypeiltä. Yleisesti täällä on näkynyt kuitenkin vähän liikaa (no liikaa ja liikaa, reissajakulttuuri on täällä aika maltillista) myös ”Rishikesh reissajaa”, nuorta ”maailman valloittaja” porukkaa. Kuuntelin äsken sattumalta Pelle miljoonan ”Rinkkakansa tulee” kappaletta ja siitä tuli osuvasti mieleen porukka, joka istui eilen ravintolassa viereisessä pöydässä ja retosteli kokemuksillaan. Kappaleessa lauletaan humoristisesti muun muassa:

Pois alta, täältä tullaan, rinkkakansa, uusi uljas rotu valkoinen. Mutsi laitoit rinkkaan visan ja pullaa. Näillä eväillä teemme sen, maailman vallankumouksen.”…”Onks mitään eksottisii huumeita, pyhää puuta, jonka juurella vois valaistua”…”Kulttuuri on siistii jee, me digataan teitä, elämä on kevyttä ja iisii, viihdyttäkää meitä.”

En voi tietenkään täysin poissulkea itseäni tästä porukasta, tuntea olevani jotenkin parempi, rinkkakansaan kai minäkin kuulun. Näin vanhemmiten olen kuitenkin jo suhteellisen nöyrä reissaaja, Intia on myös opettanut nöyryyttä, etenkin sen syrjäseudut. Nuorempana ehkä minullakin oli enemmän tuota asennetta kuin joillakin nuorilla täällä, että paikalliset olisivat reissaajia varten ja heidän pitäisi olla aina mukavia matkailijoille. Tuo ”viihdyttäkää meitä” on kyllä niin osuvasti sanottu, ja se, kuinka jotkut reissaajat suhtautuvat kulttuuriinkin kuin vain viihteeseen. Se on hienoa jos se on erikoista ja siitä poimitaan vain parhaat osat päältä. Nuorena reissasin Kaakkois-Aasiassa ja siellä onkin vahvana yllä rakenteet, joissa reissaaja saa rahalla niin palveluita kuin ystävällisyyttäkin. Siellä pidin aivan normaalina, että maksaessani saan hyvää palvelua ja minulle ollaan mukavia. Niinhän se on läntisessäkin palvelukulttuurissa, on asiakas ja myyjä. Ei kai tässä ole mitään väärää? Ei kai periaatteessa, mutta asetelma on silti hieman eri kuin tilanteessa, joka sijoittuu länteen, varsinkin jos puhutaan köyhemmistä reissaajakohteista. Vaikka lännessäkin on palveluntarjoaja ja asiakas, ihmiset ovat silti usein vain siinä tilanteessa tuossa roolissa, pian he ovat taas eri rooleissa. Köyhemmissä reissaajakohteissa roolit ovat pysyviä, on länsireissaaja palveleva, ja hänen rahoistaan suorastaan riippuvainen myyjä ja reissaaja, jolla on hyvin tarkat mieltymykset, ja hän vie rahansa helposti muualle jos ei ole tyytyväinen. Kaikissa maailman massaturismi tai pitkälle kehittyneissä reppureissauskohteissa on sama asetelma. Ihmiset jakaantuvat ”te ja me” ja kukaan ei haluakkaan rikkoa asetelmaa, koska se on kummallekin hyödyllinen, vaikka sen eettisyys ehkä silloin tällöin mietityttääkin kumpaakin osa puolta. Joskus ihmiset rikkovat rajoja ja ystävystytään aidosti ”bisneksen” ulkopuolella, mutta se on harvinaista ja hankalaa.

Sitten on näitä kohteita, joissa yritetään suhtautua ihmiseen kuin ihmiseen. Niin länsireissaajat yrittävät kuin paikallisetkin, kumpikin on vielä kiinnostunut toisistaan. Mutta suoraan Rishikeshistä tai muista reissaajaghetoista tulleet tuovat tänne ”minulle tänne heti, voin maksaa vaikka enemmän” kulttuuriaan, ja suhteet bisnesmäistyvät nopeasti. Tässäkin kohteessa huomaa jo pientä molemminpuolista kyllästymistä, ja tekemisissä ollaan pääosin vain rahan kautta. Muutamat paikalliset kyllä moikkaavat kadulla ja selvästi haluavat toivottaa tervetulleiksi kyläänsä. Toivottavasti tämä kohde ei enää tästä kasva! Pienissä paikoissa reissaajien ja paikallisten suhteet usein säilyvät hyvinä.

Pidän nyt pienen tauon tässä pohdinnassa ja lähden syömään.

Klo 14.10

Oma nettini lakkasi toimimasta, joten tulin syömään wifi paikkaan. Vielä paluu edelliseen aiheeseen: Millä tavoin olen oppinut nöyryyttä Intian syrjäseuduilla? Siellä herää siitä harjakuvitelmasta, joka saattaa reissaajaghetoissa muodostua: kaikki ei pyöri matkailijoiden ympärillä. Kaikkia paikallisia ei aina edes kiinnosta ulkomaalaiset. Miksi pitäisi kiinnostaa? Intiassa tosin ongelma on usein päin vastainen, kiinnostaa liikaakin. Mutta koillisen heimoalueilla he suhtautuivat usein välinpitämättömästi. Suhtautuminen voi olla myös sitä, että olet toisen luokan kansalainen. Sinua palvellaan viimeiseksi kaupassa, koska sinua vähän kummeksutaan. Suoranaista muukalaispelkoakin saattaa esiintyä. Me ei sitä kohdattu, mutta Nagalandissa ihmiset olivat suhtautuneet vihamielisesti tuttavaamme norjalaiseen. Toiseuden kohtaamisessa muutkin reagoimistavat siis ovat yleisiä kuin: onpa mahtavaa, kivan erikoista. Reissaajilla on usein itsellä tuo asenne, että kaikki on niin hienoa, mutta he ovatkin tänne erilaisuuden keskelle itse päättäneet tulla. On eri asia, kun omalle kotiseudulle ilmestyy jotain outoa, kun itse ei ole voinut vaikuttaa tuon oudon ilmaantumiseen. Siksi on aivan ymmärrettävää jos kaikki paikalliset eivät aina pidä matkailijoista. Pelle miljoonan kuvailemat reissaajat ajattelevat kaiken voivan pyhittää rahalla: totta kai paikalliset pitävät meistä, koska tuomme rahaa. Ei se kuitenkaan aina näinkään mene, ja mielestäni on hyvä, ettei mene. Ei raha voi aina määrätä kaikesta!

En tiedä ihailisinko pienien kylien ihmisiä, jotka ajavat reissaajat tiehensä. Pohjois-Laosissakin näin kuulema tapahtuu usein, vaikka seutu on niin köyhää, että varmasti tarvitsisi matkailurahoja. Siinä on jotain hienoa. He ovat itseriittoisia. Eivät kaipaa ulkopuolisia vaikutteita. Toisaalta, onko kyse kuitenkin enemmän pelosta kuin terveestä ylpeydestä? Eikö toiseutta voi kohdata menettämättä jotain itsestään? Jos Intiankin koilliset pikku kylät aukenisivat yhtäkkiä matkailulle, heidän tanssinsa, pukeutumisensa ja taiteensa valjastettaisiin matkailun tarpeisiin. Menetettäisiinkö silloin jotain alkuperäisestä? Vai vahvistaisiko matkailijoiden kiinnostus kulttuuria, auttaisi sitä säilymään? Vaikeita kysymyksiä. Sanoisin, että matkailu ei ole yleensä ongelma jos se on vain elinkeino muiden joukossa ja jos paikka on auennut matkailulle pikku hiljaa. Tälläkin kylällä ihmisillä on myös lukuisia muita tapoja tulla toimeen: maanviljelystä ja kaupankäyntiä. Kylä on myös tottunut meihin outoihin länsituristeihin jo 70-luvulta lähtien, joten ei olla äkkiseltään tuotu mitään uusia tuulahduksia. Sinänsä tämä kylä ei ole hyvä esimerkki turismin muuttavasta vaikutuksesta, koska paikka ei ole varsinaisesti edes kovin syrjäinen, iso kaupunki on lähellä ja rikkautta on sen verran, että kaikilla on puhelimet ym. vehkeet, joilla pysyä perillä maailman menosta.

Kyllästyin nyt tähän pohdintaan, kyllähän tässä tulikin jo tarpeeksi. Nyt lähden etsimään hyvää ja luonnonrauhaisaa lukupai

……………….

29.5.14 klo 9.10

En saanut tuota eilistä sekavaa pohdintaani verkkoon, koska wifi-yhteys katkesi juuri silloin. Voi olla, että tässä omassa majapaikassanikin olisi wifi, vaikka ei se kyllä huoneeseen asti näy riittävän, pitää kohta kysellä. Turhaan metsästän wifejä ympäri kyliä jos se löytyy ”kotipesästänikin”.

En ole vielä löytänyt viihtyisää lukupaikkaa. Luonnon keskellä olisi upeita maisemia, pieniä vaaroja, joilla tuulee niin, ettei ainakaan olisi hyttysiä. Siellä ei kuitenkaan ole paikkaa, jossa istua. Maassa mönkii liikaa muurahaisia ja ties mitä pientä eläjää. Välillä olen oleskellut kuistillani, kuten nytkin, mutta ei tässä kauan kestä olla. Kuistillani on linnunpesä ja sieltä kuuluu hermoja raastavaa ja sydäntä särkevää sirkutusta aina jos viivyn tässä hetkenkin pitempään. Emolintu keikkuu tuossa läheisellä oksalla ja katselee minua pää kallellaan syyttävästi. Se ei uskalla viedä poikasilleen ruokaa, vaikka olen siirtänyt tuolini terassini äärimmäiseen nurkkaan.

Keskellä pihaa on sängyn tapainen lepopaikka, mutta siihen paistaa aurinko liian kuumasti, huvimaja taas on täynnä muita reissaajia ja paikan ainoa riippumatto koko ajan varattu. Ongelmansa kullakin. Eihän tämä nyt tosiaan varsinainen ongelma ole, mutta kerroin nyt siitä, kun eilinen päivä kuitenkin meni vaeltaessa paikasta toiseen ja etsiessä oleskelu paikkoja. Ei ollut oikein muutakaan puuhaa. Illalla söin täällä omassa majapaikassa iltapalan. Virendra isäntä oli pistänyt parastaan ja kantoi pöytään lukuisia eri kippoja ja kuppeja täynnä maittavaa pöperöä. Meitä oli syömässä noin 8 henkeä, melkein kaikki israelilaisia. Sain kuulla, että minulla on venäläinen aksentti. Ei kait siinä, mutta he yleistivät sen kaikkiin suomalaisiin, minkä virhepäätelmän yritin korjata. Mielestäni hyvin englantia puhuvilla suomalaisilla, ja yleensähän he puhuvat hyvin, on lähes britti aksentti.

No niin. Nyt tuo emolintu uskalsi käydä pesällään, vaikka istun edelleen tässä. Ehkä se ymmärsi minun olevan sen ystävä, kun hätistelin äsken pois kissaa, joka väijyi pesää. Ei kissalla kyllä olisi ollut mitään mahdollisuuksia kiivetä pystysuoraa kiviseinää, mutta kovasti se ylöspäin kuikuili, joten katsoin parhaaksi vähän sähistä sille. Oli kyllä harvinaisen komea kissa: vaalealla pohjalla pikimustia täpliä vierivieressä ja hyvin solakka ruumis, sinänsä harmi ajaa tuollainen esteettinen elukka tiehensä.

Vähän turhan unelias paikkahan tämä näin yksin on, ei mitään parhaita yksinäisen ihmisen reissukohteita. Kaikki ovat jo valmiiksi porukoissa, ovathan issejä, ja lähinnä vain istuvat ja lääryävät. Toisaalta olen aina viihtynyt hyvin myös yksin, mutta jotain pientä ohjelmaa pitäisi kehitellä…

Kasar devissä

 

      1. klo 13.15 Kasar devissä

Havunneulaset tuoksuivat ja hiekkainen polku tuntui hyvältä kenkien alla, kun tänä aamuna hyppäsin viimeisimmän menopelini kyydistä, ja lähdin vaeltamaan pientä polkua majapaikkaani. Ilma oli raikas ja kaunis kuin joka puolella loistavat kukkaset. Linnut visersivät aamukonserttiaan, aurinko paistoi jo lämmittävästi ja metsä ympärilläni huokui rauhaa. Vähän toista kuin Delhissä! Vaikka matka tänne oli olut rankka, olin polkua laskeutuessani hyvin onnellinen, että olin taas päätynyt tänne. Jonkinmoinen ”eedenhän” tämä on, kuin ihmisen alkukoti ennen syntiin lankeemusta, jos nyt tällainen raamatullinen vertaus sallitaan.

Kuinka lopulta selviydyin tänne? Palatkaamme ajassa eiliseen iltapäivään. Lounaspaikkaa haeskellessani, törmäsin jälleen papaan. Hän sanoi tietävänsä hyvän ilmastoidun ravintolan ja nimitti sitä vuorien korvikkeeksi Delhissä, pakopaikakseen keskipäivän kuumuudelta. Päädyin hänen kanssaan tuonne ravintolaan ja hän tilasi meille kaljat pienestä vastustelustani huolimatta. Kyllähän huurteinen maistui tuossa kuumuudessa, mutta minulle ei oikein sovi edes yhden kaljan juonti keskipäivällä, tulen siitä aina vain väsyneeksi. Keskustelu eteni suurin piirtein samoin kuin edellisellä kerrallakin: papa luennoi opetuksiaan ja minä kuuntelin sujuvasti. Selvisi, että hänen ”masterinsa” oli Osho ja hän oli ollut aikanaan 6-vuotta tuolla ashramissa. Valveutuneimmat lukijat varmaan osaavat arvata mihin suuntaan keskustelu siirtyi, kun hän alkoi puhumaan Oshosta ja rakkaudesta. Olihan tuo huvittava kokemus: ei minua ole ennen tuollainen ”hengen mies” yrittänyt iskeä, ja vielä omituisella koktaililla henkisyyden kautta fyysiseen.

Hän halusi välttämättä maksaa koko ateriani ja juomat. Papalla oli askeettinen olemus, mutta ei hän selvästi mikään köyhä ollut. Hän selitti rahasta huolettomasti ”Juuri nyt minulla on rahaa, sitten kun sitä ei ole, teen sitä lisää.” Tietäisinpä itsekin, kuinka rahaa voisi tuosta vain tehdä! Se on kyllä helpompaa Intiassa kuin monessa muussa maassa, koska täällä vapaayrittäjyys on sallittua. Papa halusi välttämättä muistoksi minusta aurinkolasini. Koska olin muutenkin ajatellut ostaa uudet noiden naarmuttuneiden tilalle, luovuin niistä mielelläni. Sittemmin hän lausahti ”haluan antaa sulle vastalahjan” ja katosi hetkeksi. Tullessaan takaisin hänellä oli mukanaan kokoelma sormuksia, joita sanoi joskus kaupittelevansa, ja sain valita niistä yhden hänestä muistoksi. Aivan hauska tyyppi, kova nauramaan ja mukavan hullu olemus, mutta hengellisyydestään huolimatta hän ei ollut päässyt eroon tietystä intialaisille miehille ominaisesta ”tungettelevaisuudesta.” (ei osaa pitää kohteliasta etäisyyttä)

Olin ajatellut nukkua pienet päiväunet, mutta papan jaarittelujen ansiosta en lopulta ehtinyt nukkua. Minun piti vielä ehtiä hankkia uudet aurinkolasit ja evästä tulevalle matkalle. Löysin metropysäkin helposti. Miksipä en olisi löytänyt, sehän oli suoran tien päässä? Niin, mutta olen usein kokenut, kuinka paikat ovat vain kadonneet, yhtäkkiä ne eivät ole olleetkaan siellä, missä muistelin. Tämä taikatemppu perustuu uskomattoman huonoon suuntavaistooni. Lippuluukulla oli niin pitkä jono, että siinä kesti reilu 20 minuuttia. Miksi Delhin metrossa ei ole nykyaikaisia lippuautomaatteja? Joitakin koneita olen joskus nähnyt, mutta niistä ei saa kertalippuja. Ei mitään järkeä tuollaisessa lippuluukussa, paitsi työllistävä vaikutus! Metron suunnat olivat uskomattoman hyvin merkitty, minäkään en voinut erehtyä, kun kyltti osoitti selvästi tiettyyn portaikkoon päin. Tuolta laiturilta lähti kahdenlaisia junia, sillä linja ristesi eräässä kohdin, mutta näyttötaulu kertoi selvästi, mikä juna menee mitäkin pysäkkiä kohden. En nähnyt metrossa pysäkkikarttaa, koska se oli niin pienellä ja ihmisiä seisoskeli edessä. Kun Vihar pysäkkejä alkoi tulla, mietin että toivottavasti Anand viharilla ei ole mitään toista nimeä. Intialaiset rakastavat nimetä paikkoja useilla eri nimillä tai lempinimillä. Järkeilin kuitenkin, että eiköhän metropysäkkien nimet ole pakko nimetä jämptisti. Tuihan se Anand viharikin lopulta näyttötauluun ja pääsin astumaan ulos. Ensin kaikki näytti hyvin selkeälle. Seurasin vain kylttejä, jotka viittasivat ”bus terminal” suuntaan. Metrotunneli opasteineen, ja siisteine kioskeineen näytti niin hienolle, että minulla oli kovat odotukset itse asemankin suhteen. Ajattelin siellä ehkä olevan ilmastoidun pikku ravintolan, jossa voisin syödä iltapalaa. Yhtäkkiä opastekyltit loppuivat. Kysyin yhdeltä ihmiseltä, kysyin toiselta, mutta kaikki viittoivat eri suuntiin. Näin vilkkaan tien toisella puolen hienon rakennuksen, onka oletin olevan terminaali, en vain tiennyt kuinka sinne pääsisi. Ihmisten neuvoissa oli ongelmallisinta, että he viittoivat oikealle ja sanoivat ”to left side.” Käveltyäni hetken edes takaisin ja aavisteltuani, että paikka on hyvin lähellä, turhauduin ja otin riksan. Riksakuski tienasi tuolla kyydillä varmaan elämänsä helpoimmat 20 rupiaa, sillä asema oli vain 200 metrin päässä.

Mutta millainen asema? Bussia kuin merenmutaa, mutta ei mitään järkevää järjestystä. Laiturit oli kyllä numeroitu, mutta ei nimetty mistä lähtee mihinkin. Asema oli muutenkin yksi järkyttävämmistä koskaan näkemistäni! Kukaan ei edes huudellut paikkojen nimiä, kuten yleensä. Ei ollut mitään selkeitä lippupisteitä. Muutamia koppeja oli, mutta niistäkin ensimmäiset osoittautuivat vain ”puhelimella soittokopeiksi.” No, rauhallisesti vain talssin laitureiden sekamelskassa, olihan minulla vielä rutkasti aikaa, koska kello ei ollut kuuttakaan. Olin tähtäämässä seitsemän bussiin. Kyselin ja sain vastaukseksi epämääräisiä käden heilautuksia. Lopulta löysin erään lippukopin, josta tosin ei myyty lippuja. Ensin virkailija sanoi ”ei täältä mene busseja Almoraan.” Kun sanoin tarkistaneeni netistä, että pitäisi mennä ja kysyessäni olenko Anand vihar asemalla, virkailija tulikin yhtäkkiä toisiin aatoksiin. ”Niin, täältä ei mene tuollaista bussia Almoraan”, hän sanoi osoittaen paikan ainoaa oikeasti bussia muistuttavaa menopeliä. Kai sen nyt olin jo tuossa vaiheessa arvannut: jos paikalla on satoja juuri ja juuri koossa pysyviä romukasoja ja yksi kunnon bussi, kuinka todennäköistä olisi ollut saada lottovoitto astua juuri tuohon ylelliseen bussiin. Olin jo ehtinyt siihen mennessä kauhistua bussien tasosta ja päästä ensijärkytykseni yli, joten tuossa vaiheessa oli vain helpotus vihdoin kuulla, että busseja todella menee. Tuntui jo hyvin toissijaisella, minkälaisesta bussista oli kyse. Kun sain nyhdettyä virkailijalta tiedon, että bussi on tosiaan lähdössä seitsemältä ja tulee joillekin läheisistä laitureista, olin tyytyväinen. Jaksoin jopa huvittua siitä, että virkailija kirjoitti minulle ylös bussin numeron länsimaalaisin numeroin, ja jokaisessa bussissa oli tekstiä vain hindiksi.

Vähänkin paremmilla seuduilla Intiassa, kuten esimerkiksi Assamissa, noita yksinkertaisia traktorilta kuulostavia ja kuorma-autolta näyttäviä busseja näkyy enää vain paikallisliikenteessä. Uttarachand on kuitenkin ”syvintä Intiaa”, maatalouspainotteista eli ei siis kovin rikasta. Valtiolla on nähtävästi varaa hankkia vain satunnaisesti uusia busseja. Kukaan ei jutellut minulle asemalla mitään ja sain olla täysin rauhassa. Eräs nainen vain totesi heittämistäni banaanin kuorista ”käy siirtämässä ne pois tuosta, joku voi liukastua niihin.” Olikohan nainen katsellut vähän liikaa piirrettyjä? Eräs bussi oli jo puolillaan porukkaa, kun rahastaja lopulta vaivautui huutelemaan Almoraa ja minäkin sain herätyksen, että bussi on jo paikalla. Minulle osoitettiin etupenkkiä, joka oli yksinistuttava. Arvoin paikan hyviä ja huonoja puolia. Loistavasti jalkatilaa ja jalat saa nostettua ”moottoripatin” päälle. Ei ketään vieruskaveria, joten taattu rauha. Hyvä näköala, mutta toisaalta ehkä liiankin hyvä, näkee hurjat ohitukset läheltä. Etupenkiltä myös lentää komeasti pienessäkin jarrutuksessa, koska edessä on vain tyhjää, ei toista penkkiä, josta ottaa kiinni. Päädyin kuitenkin siihen, että myönteisiä puolia on enemmän kuin kielteisiä ja varasin paikan. En vain tiennyt ottaa laskelmissani huomioon sitä, että penkki on toisiaan lähes moottorin päällä ja etenkin pienellä vaihteella ajettaessa se tärisi epämiellyttävästi saaden kaikki sisäelimet liikkeelle. Jostain syystä selkänoja tärisi enemmän kuin itse istuin, joten yritin olla nojaamatta ja loppu matkasta keksin suhteellisen mukavan asennon: käännyin selkä menosuuntaan, nostin jalat penkille ja nojasin rinkkaani.

En varsinaisesti nukkunut koko matkalla, mutta pari kertaa torkahdin lyhyesti. Kuuntelin musiikkia ja katselin öisiä maisemina. Eiväthän ne niin jylhät olleet kuin Arunachalissa, mutta kauniita kuitenkin. Bussi aloitti kiipeämisen kukkuloille vasta viiden viimeisen tunnin aikana, sitä ennen oli ollut hyvin tasaista ja leveät tiet. Eipä tuossa kukkulatiessäkään vikaa ollut. Se oli kapeudestaan huolimatta loistokunnossa ja mitään vaaratilanteitakaan ei ilmennyt.

Almorassa minulla oli uskomattoman hyvä tuuri: heti kun hyppäsin bussista, viereen ajoi auto, josta huudettiin ”Kasar devi.” Kyseessä ei ollut jeeppi eikä taksi, vissiin jonkinmoinen epävirallinen taksi. He vaativat 300 r, mut sain tingittyä 200 r ja hyppäsin kyytiin. Jeeppi olisi tietty ollut halvempi, mutta sitä olisi saanut odotella. Mielestäni 200 ei ollut paha hinta puolen tunnin matkasta, etenkin kun olin lopulta ainoa kyytiläinen.

Äsken söin ruhtinaallisesti pitemmän kaavan mukaan. Tilasin sekä aidon mustan kahvin että jasmin vihreän teen, ja ison veg koftan. Söin paikan kalleimmassa ravintolassa, koska sen puutarhasta on niin loistonäkymät alas laaksoihin. Lueskelin siellä samalla ja lekottelin kankaisessa aurinkotuolissa. Varmaan tulen täällä myös itse kokkailemaan, koska mökkeihin Flower housessa kuuluu keittiö. Nyt sain kuitenkin huoneen, jossa ei ole keittiötä eikä vessaa, koska muut olivat varattu, huomenna saan vaihtaa parempaan. 

keskusteluja papan kanssa

      1. klo 11.04 Delhissä

Hyvänen aika tätä kaupunkia, tai oikeammin Paharin katuja! Ensisilmäyksellä näyttää, että kaikkea on kaupan, mutta lopulta kaikki tuotteet ovat lähes samaa: henkarit pullistelevat hippivaatteita, myyntipöydät notkuvat koristepatsaita, värikästä laukkua pilkistää sieltä sun täältä, käsikorut valtaavat monet hyllyt kattoon asti ja erinäistä kopioelektroniikkaa tuputetaan kadunkulmissa. Kauppiaat huutelevat tervehdyksiään ja kehottavat ostoksille. Vastaan aina asiallisiin tervehdyksiin, kuten ”good morning”, mutta muut heitot sivuutan käden heilautuksella tai en reagoi ollenkaan. Ehkäpä kaikkein rasittavin on vahvasti nousevalla intonaatiolla lausuttu ja ”yeeeesss madan?” Monilla länsireissaajilla on kireä ilme, he ovat selvästi stressaantuneita tämän hyörinnän keskellä. Parhaiten näyttävät pärjäävän reilu 50-vuotiaat vanhat hipit, heillä tuntuu riittävän hymyä kauppiaillekin ja heillä on usein sopivan letkeä asenne kaikkeen. Osa vanhoista hipeistä vaikuttaa olevan iloisesti vähän pihalla kaikesta. Luultavasti täällä viihtyäkseen täytyykin olla vähän hullu.

Itse en ole vielä päässyt aivan noiden vanhojen hippien tasolle. En voi sanoa suorastaan viihtyväni, mutta minulla on ollut monia hauskoja hetkiä tuolla katuvilinässä ja kahviloissa. Vaikka en varsinaisesti nauti katujen kiireisestä elämästä, en ole kyllä mitenkään stressaantunutkaan. Kaikille en hymyile, kuten ”hc hipit”, mutta kyllä minulta hymy irtoaa aina jos joku heittää vähänkin paremman jutun, tai lausuu kohteliaisuuden.

Jo eilen illalla vaihdoin muutaman sanan erään intialaisen papan kanssa, joka oli Dimon kahvilassa länsireissaajien piirittämä. Koko kahvila tuntui kuuntelevan papan filosofointia henkeään pidättäen, kun hän luennoi mietteistään. Kaikki kuuntelivat keskittyneenä, mutta kieli oli niin nopeasti soljuvaa, etten itse ymmärtänyt siitä mitään. Elämäntarkoituksesta ja syvimmästä olemuksesta hän puhui. Viesti ei ollut kovin omaleimainen: tarkoitus on rakastaa. Mitä rakkaus sitten on? Hän analysoi rakkautta monin sanankääntein. Sittemmin he soittivat erään naisen kanssa jonkun hindu biisin, nainen puhalteli huiluunsa ja papa hakkasi rumpuja. Soiton jälkeen papa yhtäkkiä nousi paikaltaan ylös, käveli minua kohden ja tuikkasi paperilapun käteeni. Siinä oli hänen sähköpostinsa ja puhelinnumeronsa ja allekirjoituksena ”I love you”. En ollut puhunut hänelle siihen mennessä mitään ja hän vain äkkiseltään antoi tuollaisen lapun! Sittemmin kyllä juttelimme muutaman sanan ja keskusteluun osallistui myös ravintoloitsija sekä vanhahko hippi nainen. Keskustelu koski ikuisuusteemaa, onko Intia henkinen maa ja onko maassa tiettyä taikaa. Heidän tarkoituksensa oli vakuuttaa minut siitä, että Intia on hyvin maaginen paikka. Heidän piireissään henkisyydestä on varmasti helpompi vakuuttua. Jos on kierrellyt vain Goalla ja Dharamsalassa, liikkuen joogien ja papojen piireissä, käyden meditaatiokursseilla, Intia varmasti tuntuu hyvin maagiselle. Jos taas tulee suoraan Assamin mitään sanomattomista, ja silkkaa kapitalismia huokuvista kaupungeista, (Mahulin saari poikkeus, siellä oli hieno ilmapiiri, mutta se ei ollutkaan kaupunki) voi olla vaikea tuulettaa Intian henkisyyden puolesta. Totta kai myönsin, että Intia on myös henkinen maa. Mutta yritin selittää kantaani, että usein henkisyyttä on vaikea nähdä kaiken materialismin takaa. Sanoisin, että Intialla on vahva spiritualistinen historia, ovathan monet henkiset harjoitteetkin, kuten jooga tässä maassa syntyneitä. Sieltä historian kätköistä huokuu vielä henkisyyttä nykypäivään asti, mutta joskus tuo tuulenhenkäys on hyvin heikko. Tietyissä paikoin se on vahvempi, mutta pitää nähdä juuri se, että Intiassa on hyvin erilaisia paikkoja. Kuten luonto on tässä maassa kaikkialla vähän erilaista, niin on myös henkisyydenaste.

Tänä aamuna, kun olin syömässä, papa tuli juttelemaan ilman ”opetuslapsiaan”. Hänen elämäntarinansa kuulosti hienolle: hän oli syntynyt Varanasissa, hänen isänsä oli hindupappi, joka vei poikansa 10 vuodeksi Himalayalle henkistymään, juuri Patrinathiin, jossa Kallekin nyt on. Aikuis-iällä hän on välillä asunut vuorilla ja meditoinut, välillä laskeutunut alas, etsiytynyt kaupunkeihin ja opettanut meditaatiota. Arambolissa Goalla ja Dharmastalassa hän pitää länsimaalaisille meditaatiokursseja, jonne yritti minuakin kysellä.

Ymmärsin hyvin, kun hän kertoi elämästään, mutta alkaessaan luennoida opetuksistaan, hänen englantinsa meni niin vaikeaksi, etten paljon saanut irti. Hare krishnaa hän enimmäkseen harjoitti, mutta kannatti myös Shivaa, ja lopulta hänen mielestään oli aivan sama, mihin uskontoon kuulut. Hänen mielestään sydämen usko oli tärkein, että osaa ajatella ja tuntea sydämellään. Viisaita sanoja. Mitäpä niihin olisi voinut kommentoida? Toistelin olevani samaa mieltä, että uskontojen ykseys on oleellista. Seuraavasta olin kuitenkin eri mieltä. Hän totesi: heti, kun näin sinut huomasin, että sinulla on hyvä energia. Mielestäni omat energiakenttäni ovat jo pitkään toimineet vajaateholla. Tunnen itseni usein hyvin laiskaksi ja saamattomaksi. Tosin juuri tuolla hetkellä olin hyväntuulinen, joten ehkä hän vaistosi sen energiana. Mitä hän sitä paitsi lopulta tarkoitti ”energialla”? Silläkin tarkoitetaan niin eri asiaa idässä kuin lännessä, tai eri ”piireissä”, sosiologisin termein puhuisin ”kielipelistä”.

Lopuksi papa lurautti minulle vielä Hare krishna laulut uskomattoman sointuvalla äänellä siihen nähden, että hän näytti polttavan paljon, ja sitten hyvästelimme. Voi olla, että näen hän et vielä kohta lounasaikaan.

Kai nyt sitten lähden tänään Almoraan. Voisin myös lähteä tuon papan ja muutaman muun länkkärin kanssa Dharmastalaan, tai voisin jäädä tänne. 10 päivää Delhissä kuulostaa kuitenkin liian pitkälle! Ja vaikka papan opetukset olivat viisaita, en varmaan jaksaisi kuunnella niitä päivästä toiseen. Muiden reissaajien kanssa jäisin myös taka-alalle, syrjäydyn aina isommissa porukoissa, täällä erityisesti huonon kielitaitoni vuoksi. Kun englantia puhutaan nopeasti, se vain soljuu korvissani, sanat puuroutuvat ja en saa niitä kiinni.

Miten vaikeaa voi olla ajaa metrolla oikealle pysäkille, jonka nimi lukee Kallen kirjoittamassa lapussa, löytää bussiasema, joka on aivan metron tuntumassa, ostaa lippu Almoraan, kun asemalla on varmasti paljon neuvojia, ja ottaa jeeppi Almorasta Kasar deviin, kun jeeppejä varmasti vilisee kaduilla aamutuimaan? Hmm..ei kuullosta vaikealle. Mutta olen yksin sen verran hajamielinen reissaaja, että saattaa tuossakin tulla mutkia matkaan. No, eipä siinä. Ei ole ainakaan aikataulupaineita, aikaa on reippaasti, vaikka sitten pieniin suunnitelmien päivityksiinkin tilanteen niin vaatiessa…

Hieno museo Delhissä yms

      1. klo 8.50 Delhissä

Kalle lähti tänä aamuna Kuruksetran kautta Haridvariin. Olen nyt täällä omineen. Niin on moni muukin yksinäinen naisreissaaja tuolla Delhin Pahar ganjin kaduilla. Ei näillä tallatuilla reiteillä ole mitään ongelmaa reissata yksin, vaikka nyt sattuisi olemaan ”toista sukupuolta”. Intia on edelleen hyvin turvallinen maa katuväkivallan suhteen, vaikka joukkoraiskaukset olivatkin mediassa paljon esillä, mutta jos verrataan vaikka Suomeen ja suhteutetaan väkilukuun, Intia on suorastaan turvallisuudenkehto. Enemmän minua pelottaa kävellä Oulun kaduilla viikonloppuisin myöhään illalla kuin täällä Delhissä päivällä tai alkuillasta.(tai jopa yöllä täällä on tuntunut ja näyttänyt hyvin rauhalliselle, kun olemme tänne joskus aamuyöstä tupsahtaneet, mutta yksin en tietty liiku yöaikaan)

Eilisestä päivästä:

Aamupalan jälkeen Kalle päätti lähteä kyselemään itselleen junalippuja aseman turistitoimistosta, koska Kuruksetran junaan oli enää turistikiintiölippuja jäljellä. Muutenhan liput on nykyään kätevintä hankkia netistä. Tuo on hyvin suosittu toimisto, koska sieltä voi hankkia liput kaikille junareiteille Intiassa ja sieltä saa myös neuvontaa kaavakkeiden täyttöön, tietoa junista yms. Tiesin, että toimistossa voi vierähtää aikaa ja juuri siksi lähdin mukaan. Oli mahtavaa päästä ilmastoituun tilaan yli tunniksi! Täällä Delhissä pitää hyödyntää kaikki harvat tilaisuuden päästä nauttimaan ilmastoinnista, koska toisin kuin vaikkapa Bangkokissa, aika harva ravintola tai kauppa lopulta on ilmastoitu. Huoneeseemmekaan emme nyt tätä ylellisyyttä piheydessämme ottaneet. Yöaikaan vielä juuri ja juuri pärjää ilman ilmastointia jos huoneessa on tehokas tuuletin. Kun tulemme takaisin Delhin reilun viikon päästä, on varmaan pakko nöyrtyä maksamaan ilmastoinnista.

Nautiskelimme siis viileydestä aseman lipputoimistossa. Noin tunnin ja vartin jälkeen tuli Kallen vuoro rynnätä tiskille, ja minä jäin odottamaan saaden erikoista seuraa. Eräs venäläinen Alex tuli kysymään aamupalarahaa. Kalle muisti saman tyypin jo viime reissultamme! Onko hän jumittunut tänne Delhiin elämään muiden reissaajien armonpalojen varassa? Onko hän juhlinut kaikki rahansa, ettei voi palata kotiin? Tai ehkä hän ei vain halua palata. Joskus olemme kuulleet juoruja reissaajista, jotka ovat niin kiintyneet elämäntapaansa, että rahojen loppuessa, alkavat kerjätä tai ryöstää muilta reissaajilta. 100 rupiaa Alex pyysi ja vähän tuli huono omatunto, kun en antanut. Vältin tilanteen selittämällä, ettei minulla ole juuri nyt rahaa ja kysyn mieheltäni. Menin lipputiskille Kallen viereen ja K oli sitä mieltä, ettei tietenkään anneta. Kun kävelimme pois toimistosta, lausahdin tälle kerjääjälle pikaiset pahoittelut. Eihän se 100 rupiaa paljon olisi ollut, mutta mieluimmin annan intialaisille köyhille. He ovat kuitenkin aidosti rahan tarpeessa, ja useimmiten täysin ilman omaa syytään huonossa asemassa. Junassa annoin aina mielelläni muutaman kolikon köyhille, jotka tekivät jotain rahan eteen, kuka siivosi junan lattian, kuka lauloi.

Seuraavaksi suuntasimme nettiin hankkimaan minulle e-kirjoja. Prosessi oli melkein yhtä vaikea kuin edellisenkin kerran. Ensimmäisessä koneessa Adope ohjelma oli japanin kielellä. Kieli ei vaihtunut, vaikka yritimme klikata sitä englanniksi. Vaihdoimme konetta, mutta toisessa koneessa oli sama juttu. Kieli pysytteli itsepäisesti japanilaisissa koukeroissa! Vaihdoimme nettipaikkaa ja homma alkoi edistymään. Jouduimme kuitenkin jälleen latailemaan useita ohjelmia. Viime metreillä koko kone meinasi jumittua, kirjaimet ilmestyivät ruutuun hidastetusti. Sain kuitenkin lopulta useita ilmaisia e-kirjoja! Loistavaa! Suomenkielisiä paperikirjoja ei ole näkynyt kuin eräässä kirjakaupassa muutamia, ja heillä oli uskomattomat ryöstöhinnat. 500 rupiaa kirjalta eli noin 6 euroa! Suomessakin ostan käytettyjä kirjoja kahdella eurolla. Yritin selittää kauppiaalle, etteivät vanhat kirjat maksa edes Euroopassa tuota luokkaa, mutta kauppias vain totesi ”nämä kirjat ovat täällä hyvin suosittuja, siksi tämä hinta.” Varmasti ovatkin suosittuja, nuokin yksilöt olivat selvästi maanneet vuosikausia hyllyjen kätköissä pölyttymässä. Ei täällä lopulta niin paljon suomalaisia pyöri muihin kansoihin nähden, ja monet lukevat kirjojaan tablelta tai ovat vaihtaneet koko lukemisen tablen näpyttelyyn.

Sarawan bawan ravintola houkutteli aamun asioilla juoksemisen jälkeen. Niinpä otimme riksan kohti Connaughtia. Sähköriksa keskeltä main basaaria oli liian kallis, joten kävelimme kadun päähän ja otimme sieltä pyöräriksan. Riksathan eivät saa ajaa aivan Connaughtille, joten saimme kävelläkin pienen matkan. Tuolla alueella on kuitenkin miellyttävä kävellä, sillä siellä kävelytiet kulkevat varjoisten pylväiden alla rakennusten suojissa, on liikennevaloja ja suojateitä. Alue on täynnä kirjakauppoja, hienoja liikkeitä ja ravintoloita, joten se hyvin modernin näköistä kaupunkia. Muutenkin Delhi on nyt näyttänyt hienommalta kuin muistinkaan, varmaan johtuen siitä, että olimme koillisessa niin monissa rähjäisissä kaupungeissa!

Herkuttelimme Sarawanilla niin sanotut pikalounaat ja otimme jälkiruuaksi jäätelötikut. Siellä olisi ollut myös herkullisen näköistä pallojäätelöä, mutta näillä keleillä on parasta pysytellä tehdaspakatuissa tuotteissa. Lehdessä oli eilen hauskat ohjeet, mitä pitää muistaa hygieniasta kuumilla keleillä. Juttu alkoi ”Älä koskaan syö ulkona.” Eihän ohjeessa ollut intialaisittain mitään järkeä! Täällä kaikki syövät jatkuvasti ulkona, jopa köyhemmät käyvät ravintoloissa tai ostavat myyntikärryistä ruokaa. Sitten siinä lueteltiin vielä tuotteita, jotka ovat ehdottomasti ei, ja kantavat usein lavantautia. Näihin kuuluivat valmiiksi leikatut hedelmät ja vihannekset sekä puristetut mehut, eli intialaisten kestosuosikit. Tällä hetkelläkin kadut notkuvat kauppiaita, jotka myyvät herkullisen raikkaan näköisiä vesimeloniviipaleita, kurkkusuikaleita tai puristavat hedelmämehuja, ja kauppa tuntuu käyvän. Usein kauppiaat ovat vielä sijoittuneet vilkkaiden teiden varsiin, jolloin kaikki pöly ja pakokaasut leijailevat hedelmien päälle. Ei tunnu häiritsevän, ei kauppiaita eikä ostajia! Onneksi suurin osa länsireissaajista sentään näyttää osaavan välttää noita tuotteita. Tosin suurin osa heistä uskoo, että ravintoloista voi kuitenkin ostaa mehuja. Ehkä voi, mutta toisaalta kokki voi käsitellä hedelmiä ja vettä aivan yhtä huolimattomasti kuin katukauppiaatkin.

Seuraavaksi päivä jatkui lepäilyn merkeissä. Illemmalla lähdimme katsastamaan metropysäkin, jonne minun pitäisi osata päästäkseni Anand vihar bussiasemalle, josta lähtee yöbusseja Almoraan. (mieluiten menisin päiväbussilla, mutta niitä ei ollut tarjolla) Pysäkki oli yllättävän lähellä ja niin yksinkertaisen reitin päässä, etten edes minä voi eksyä. Ramakrishna ashram aseman edessä selvisi, miksi pysäkki on tuon niminen. Hetken mielijohteesta päätimme pyörähtää rakennuksen pihassa, joka näytti valtavine Auringonkukkineen viehättävältä. Satuimme kävelemään aivan rakennuksen eteen ja huomasimme siinä lipun myyjän. Vähän aikaa asiaa tutkailtuamme, selvisi mihin hän myy lippuja. Näimme mainoksen, joka kertoi 3d esityksestä. Emme yhtään tienneet, mikä esitys on kyseessä, mutta koska lippu oli vain 20 rupiaa, päätimme mennä sisälle. Ihmetyksemme oli suuri, kun oven takaa aukeni museo! Ja millainen museo? Niin nykyaikaisen viihteellinen, elämyksellinen ja tietotekniikkaa hyödyntävä, ettemme olleet sellaiseen kuuna päivänä Intiassa törmänneet! Museo ei sinänsä ollut suuren suuri, mutta siellä oli monenmoista laitetta ja monitoria, jotka kertoivat Swami Vivekandan elämästä. Museo oli siis tuon gurun elämän ja opetusten ympärille rakennettu. Museo oli niin upouusi, että kaikki laitteet toimivat vielä mallikkaasti. Joskus olimme Intiassa käyneet museossa, joka yritti olla hieno ja uudenaikainen, mutta siellä kaikki laitteet olivat rikki. Intialaiset ovat maailman laiskempia ylläpitämään tai huoltamaan asioita, sen huomaa hotelleistakin. Uutena hotellit ovat hienoja, mutta ränsistyvät huippunopeasti, koska mitään ei korjata.

Katsoimme myös lyhyen animoidun 3d-elokuvan Swami Vivekandan elämästä. Elokuvan pätkä oli lähinnä elämyksellinen ja huippuesteettinen, gurun opetukset jäivät vähän taustalle. Esitys oli kuitenkin hyvin nautinnollinen juuri visuaalisuutensa vuoksi! Tietenkin myös tehokas ilmastointi ja mukavat lähes makuuasentoon kallistuvat penkit, lisäsivät miellyttävän elämyksen tuntua. En oppinut museossa paljonkaan, siitä huolimatta, että museo-opas tuli koko ajan antamaan lisätietoa asiasta kuin asiasta, mutta silti olin haltioissani museosta. Ehkä olen pohjimmiltaan enemmän esteetikko kuin järki ihminen. Opin vain: Swami on arvonimi suurelle opettajalle, joka on valaistunut, swameja on historian saatossa ollut monia, jopa eräs saksalainen nainen, Vivekandan opetuksissa keskeistä oli painottaa uskontojen samankaltaisuutta, ja kertoa, tiestä valaistumiseen; sinne johtaa neljän eri joogan polku.

Suosittelen lämpimästi tuota museota. Se tosiaan löytyy Ramakrishna metropysäkin edestä, siis Paharin pääkatua vain eteenpäin. Tosin museo on auki vain viikonloppuisin. Suosittelen myös nykyistä hotelliamme Mother palacea. Olemme olleet Delhissä ainakin seitsemässä eri hotellissa, ja tässä on tähän mennessä paras hintalaatusuhde. Huoneet ovat hyvin siistejä, hiljaisia, niissä on wifi, digi tv, pieni parveke ja sängyissä pehmeät patjat. Paikan pitäjä on mukavan leppoisa, ei tunkeileva, mutta ystävällinen. Paikka löytyy, kun kääntyy sivukadulle Vivekin kulmasta, kävelee legendaarisen huijari klinikka Guptan ohi (Suomessa näytetyssäkin dokumentissa oli kerran tästä huijari lääkäristä, mutta silti paikka edelleen pystyssä) ja seuraa Mother palace kylttiä.

 

Illalla kävimme juomassa pari kaljaa puoliksi My baarissa, jossa oli hirveä hulina päällä. Paikka oli lähes täynnä ja intialaiset näyttivät iloista naamaa. Heillä oli aivan juhlimismeininki! Usein, kun intialaiset juovat, se tehdään piilossa ja häpeillen, siksi pimeissä baareissa on usein ankea tunnelma, mitä niissä harvoin olemme pyörähtäneet. Yleensä vain kurkanneet ovelta, saako sieltä ruokaa. Baarissa oli jopa kourallinen intialaisia tyttöjä, mikä on hyvin harvinaista. Suosittu paikka oli varmaankin siksi, koska siellä iso kalja oli verojen jälkeen vain 107 rupiaa, kun se pikaisten tiedustelujen jälkeen oli näyttänyt muualla olevan usein jopa 180 r.

 

Keuhkot täällä Delhissä ovat vähän kovilla. Välillä hengitys tuntuu raskaalta. Tämä kaupunki nauttii nykyään maailman saastuneimman suurkaupungin tittelistä! Mutta koska muuten viihdyn täällä hyvin, olen täällä vielä yhden yön ja päivän. Lähden huomenna illalla yöbussilla Almoraan, jos vain onnistun saamaan lipun.