Manipuria ja takaisin Assamiin

 

      1. Klo 11.30 Silchar, Assam

 

 

Nyt viimein ehdin ja jaksan kirjailla jotain viime päiviltä. Ei kovin teräksinen olo ole nytkään, kun mieletön nuha iskenyt näiden saasteiden vuoksi, ja toisaalta varmaan myös väsymyksestä johtuvan vastustuskyvyn laskun takia. Olemme vetäneet Manipuria ja Assamia hirveää rallia sinne tänne. Kun olen vähän kritisoinut Kallen järjestämää tiukkaa matkaohjelmaa, hän on lausahtanut, ”Tämä on nyt tällainen työmatka. Pitää ehtiä nähdä kaikki, ettei tänne enää tarvitse tulla takaisin.” Kalle siis ottaa tämän reissaamisen nyt työn kannalta, ja siltä se on kyllä viime hetkinä tuntunutkin. Itselle tämä ei kuitenkaan nyt ole mitään työtä, joten voi olla, että pidän omaa lomaa jossain vaiheessa, eli lähden omille teille. Ymmärrän kuitenkin sen näkökannan, ettei Kalle halua enää tulla näihin lääneihin. Suurin osa näistä kaupungeista on joko mitään sanomattomia tai järkyttäviä! Maaseutu olisi kaunista, mutta nähtävästi sinne on lähes mahdoton mennä ilman omaa opasta, omaa autoa ja sovittua majoitusta.

 

 

Imphal ja Moirang, Manipurin lääni

 

 

Olimme Impahalin kaupungissa pari yötä, mutta siinä ajassa ei paljon ehtinyt voimia koota, sillä teimme päivämatkan Moirangin Loktak järvelle. Olen kyllä tyytyväinen, että lähdin tuolle järvelle, vaikka matka rankan puoleinen olikin. Ensin saimme selvittää mistä asemalta bussi Moirangiin lähtee, mennä sinne pyöräriksalla ja ajella bussilla noin 1,5 tuntia. Sen jälkeen otimme Moirangin keskustasta niin sanotun sumon eli jaetun riksan ja porhalsimme sillä noin 15 minuuttia järvelle. Tuolle matkailualueelle, missä oli myös kalastajakylä ja armeijan tukikohta (armeija oli Manipurin läänissä hyvin vahvasti läsnä. Joka paikasta kurkki solttupoikaa!) piti maksaa 15 rupiaa sisälle, mikä tuntui ihmeelliselle, kun kyseessä nyt kuitenkin oli vain näköala järvelle. Mutta olihan se hyvin tunnelmallinen näköala! Järvi oli hyvin kaunis pienine vehreine lummemättäineen ja kapeine kalastajaveneineen. Järvelle näki hienosti korkealta kukkulalta, jonne oli rakennettu kävelypolkuja ja pyöreä huvimajaravintola. Tuolla vaelluskukkulalla kasvoi myös joka puolella punaisena hehkuvia kukkapuita. Erikoista, että jättisuurissa ja paksuissa puissa voi olla valtavat määrät kukkia!

Söimme tulla järvellä ja jäimme ruokailun jälkeen ravintolan näköalaterassille ihailemaan maisemaa. Otimme tuolit hyvälle tuulen vivoittamalle paikalle, nostimme jalat kaiteelle, tuijotimme järven kalastajia ja lueskelimme kirjoja. Näimme noita erikoisilla katiskoilla kalastavia miehiä, joita on aina alueen turistiesitteissä. Kyseessä on kaaren mallinen laite, joka lasketaan hitaasti veteen, odotetaan, että kalat uivat sen päälle ja nostetaan äkkiä ylös.

 

Tarkoitus oli käydä Imphalissa Manipurin heimoista kertovassa museossa, mutta emme enää kaiken busseilun jälkeen jaksaneet metsästää museota. Olimme sopineet, että menemme museoon jos se löytyy helposti. Sen piti olla bussiaseman lähellä ja kysyimmekin muutamalta ihmiseltä, mutta infoa ei alkanut irtoamaan, joten lähdimme takaisin Imphalin hotellimme. Hotellimme tuolla oli 300 rupian paikaksi tosi hyvä. Meillä oli jopa hyttysverkot sängyissä, vaikka ne olivatkin harsomaisen kankaansa vuoksi aika hiostavat. Imphali oli sikäli ihmeellinen kaupunki näillä main, että siellä oli hyvin leveät tiet. Se oli jopa kaupunkimaisen näköinen kaupunki! Yleisilmeeltään se oli aika ränsistynyt, mutta siellä täällä oli hienompaakin rakennusta. Vaikka kaupungissa oli moderneja piirteitä, siellä oli edelleen hyvin harvassa ravintolaa. Meillä oli siis loistava tuuri, että yksi sattui olemaan aivan hotelliamme vastapäätä! Kävimme myös läheisen Hotel Imphalin hienossa ravintolassa syömässä, jossa näimme tämän reissun ensimmäiset länkkärit, vanhan saksalaispariskunnan. Tuossa ravintolassa oli vain se ongelma, että annokset olivat hyvin pieniä, kuten aina maailman laajuisesti hienoissa paikoissa. Hedelmäsalaattini oli kyllä yritetty asetella hienosti, mutta siinä oli lohduttoman vähän syömistä.

 

Matka Imphalista tänne Assamin puolella Silchariin oli hyvin tuskastuttava. Tuossa 260 km matkassa kesti 11 tuntia, vaikka olimme liikkeellä jeepillä. Luulisi, että nuo pienemmät maastoautot olisivat ketterän sukkelia huonoillakin teillä, mutta ei. Matkassa kesti kahdesta eri syystä. Ensinnäkin tie oli jatkuvasti kynnöspeltoa ja toiseksi jouduimme pysähtelemään lahjusrahojen vuoksi. ”Matkanjärjestäjällämme” oli aluksi paksu nippu seteleitä vyölaukussaan, mutta saimme päivän mittaan todistaa kuinka nippu oheni pikku hiljaa. Missään muualla reissuillamme emme ole törmänneet noin vahvaan armeijan läsnäoloon kuin Manipurissa, emme edes Sri Lankalla välittömästi sodan jälkeen. Armeijan pisteitä oli siellä täällä tien varrella ja aina automme piti pysähtyä, rahastajan hypätä autosta ja käydä heittään pari seteliä. Joskus kyläläisillekin piti antaa rahaa. Usein myös toimitimme jollekin kyläläiselle jonkin pussukan, jossa näytti olevan ruokaa tai muuta kodintarvikkeita. Yhden kerran eräs armeijan tyyppi halusi tarkastaa laukkumme. Kenenkään muun reppuja ei tongittu, vain minun ja Kallen. Oli harmi tuottaa pettymys, kun niistä ei löytynyt mitään kovin jännää! Mitään selitystä sotilaiden läsnäololle emme ole keksineet. Manipurin läänin pitäisi olla aivan rauhallinen. Täällä Assamissa kai sitä viime vuosina on eniten räjähdellyt, maolaisten taholta ym.

 

Nyt en jaksa enempää kirjoitella, kun on hieman kuumeinen olo. Olin aivan poikki tuon pölyisen ja pitkän bussimatkan jälkeen, ja en saanut viime yönä nukuttua kuumuuden ja sähkökatkojen vuoksi. Ei täällä paljon nukuta ilman tuuletinta, sen verran hikistä alkaa olemaan täällä alavilla mailla! Väsymyksen ja kurkkua ärsyttäneen pölyn takia, nyt sit menin sairastumaan, mut jospa se tästä lepäilyllä.

 

Kohiman kohinoissa

 

      1. klo 13.40

 

 

Lasiovi käytävällä hakkaa edes takaisin ukkosmyrskyn kourissa. Huoneestamme meni äsken sähköt, mikä ei kyllä välttämättä liity mitenkään tähän myrskyn poikaseen, sillä sähköt tuntuvat reistailevan toistuvasti koko Nagalandissa. Voisivat korjata tuon oven ennen kuin se on sirpaleina lattialla. Tämä on taas niitä vähän huolimattomasti hoidettuja hotelleja, mitä Intia on täynnä. Ihmettelin aamuista suursiivousta, jopa sohvien alta lakaistiin ja koko käytävä vedettiin lastalla puhtaaksi. Mutta vaikka siivous toimiikin, lähinnä lattioiden osalta, mitään ei jakseta korjata. Huoneemme vessaan ei tule edes vettä, kun putket ovat rikki. Haemme veden tuosta parvekkeelta valtavasta saavista, joka täytetään säännöllisesti laskemalla siihen vettä putkesta. Tuo musta putki johtaa jonnekin katolle päin, joten vesi tulee nähtävästi kattosäiliöstä. No, se on sentään järkevästi mietitty, ettei veden kulku ole sähköstä riippuvaista, sillä sähkökatkoja tulee melkeinpä kerran tunnissa.

 

Nagoilla on muualla päin Intiaa maine, että he syövät mitä tahansa. Vasta nyt sain todisteita tuolle huhulle, kun kiertelin torilla. Tähän asti olin nähnyt heidän syövän lähinnä vain possun lihaa. Joka nuudeliannokseen ja momon sisälle ängetään läskistä lihaa. Torilla näin myytävän korissa kiemurtelevia pulskia jauhomatoja ja vihreitä limaisia sammakoita. Nam! Ymmärrän kyllä, että varsinaisten intialaisten mielestä tämä on varsin pöyristyttävää, etenkin kun he itse ovat usein täysin kasvissyöjiä. Kunnon hindut usein naureskelevat näille nagojen ruokatottumuksille.

 

Aika vähän täällä on edes intialaisia turisteja näkynyt. Jos joku Intiaan hurahtaneista lukijoistani haluaa matkailla turismin kannalta neitseellisillä alueilla kannattaa suunnata tänne Seven sisterin alueelle! Täällä on kyllä vielä rutkasti tallaamattomia polkuja! Täällä olisi töitä pioneerireissaajille. Esimerkiksi tuonne Khonoman kylään voisi helposti kuvitella menestyvän Lonely planet guesthousen. Sinne pitäisi vain reissaajien suunnata niin kyläläisistä joku ehkä saisi päähänsä perustaa majatalon. Tietty eri asia haluaisivatko kyläläiset sinne matkailijoita pilaamaan rauhansa. Se on aina kaksi piippuinen juttu. Varmasti tuollakaan kenelläkään ei olisi mitään sitä vastaan jos turisteja tulisi jokunen ja he toisivat helppoa rahaa, mutta turismi menee helposti yli. Matkailijoita tulee vuosi vuodelta enemmän ja enemmän ja pian paikan ilme muuttuu täysin. Ihmiset menettävät yhteyden vanhoihin elinkeinoihinsa ja kaikki ovat kohta riippuvaisia turismista. Onneksi on kuitenkin myös muutamia lupaavia esimerkkejä siitä, kuinka turismi ei aina kasva yli rajojensa ja joskus se voi onnistua pysymään hyvinkin hallinnassa. Esimerkiksi Kasar Devin kylä Almoran lähellä on ollut hippireissaajien suosiossa 70-luvulta lähtien ja silti se on pysynyt pienenä kylänä, majatalojen määrä ei juurikaan ole kasvanut. Olisi hienoa jos Khonoman kaltaisiin kyliin tulisi muutama majoitusvaihtoehto, ja homma pysyisi idyllisen pienenä, kuten Kasar devissä. Silloin siitä olisi pelkästään iloa kummallekin osapuolelle.

 

Sinänsä vähän aiheen vierestä miettiä turismin lieveilmiöitä, koska niitä ei tosiaan näillä alueilla ole, ei ainakaan Nagalandissa. Assamissa on jonkin verran matkailua, joka on lähinnä keskittynyt luonnonpuistojen ympärille ja Meghlayassa on myös pientä turismia, lähinnä Shillongin shoppingturismia ja vaellusmatkailua. Muista Seven sister lääneistä minulla ei vielä ole kokemusta. Yleinen reissaajanongelmani on, että usein liika turismi on pilannut jonkin ennen niin hienon kohteen, mutta täällä on päinvastoin. Toivoisin, että täällä olisi edes jonkinmoisia matkailurakenteita! Miksi näin? Lähinnä ravintoloiden vuoksi. Muualla Intiassa kyllä löytää hyviä ravintoloita hyvinkin lokaaleista paikoista, mutta nagoilla ei nähtävästi ole samanmoista ulkona ”hyvin” syömisen perinnettä. Ulkona kyllä syödään, mutta vain paikallista pikaruokaa eli nuudelia ja momoja. Näissä kaupungeissa ei ole mitään ravintoloita, joista löytyisi yli viiden vaihtoehdon ruokalistaa. Matkailurakenteiden puute vaikeuttaa myös liikkumista. Paikalliset matkustavat lähinnä vain naapurikyliin, joten bussitkin menevät yleisemmin vain lyhyttä matkaa. Mitään turistibusseja ei tietenkään ole, enkä niitä kyllä kaipaakaan, mutta enemmän saisi joka tapauksessa olla liikennettä. Länsi-Bengalissa esimerkiksi voi mennä mihin aikaa vain bussiasemalle ja olla menossa minne vain, ja seuraavaan bussiin saa hypätä puolen tunnin sisällä. Täällä on paljon kyliä, jonne menee vain yksi tai pari bussia päivässä ja pitemmillä matkoilla saa usein vaihdella busseja. Muualla Intiassa tehdään hyvin paljon pyhiinvaellusmatkoja, ja melkein kaupungissa kuin kaupungissa on jokin pyhä temppeli, joten halpoja hotelleja löytyy helposti. Nämä kristityt eivät tietenkään vaella mihinkään temppeleiden perässä ja kaiken lisäksi he tuntuvat olevan keskimääräistä intialaista rikkaampia (vaikea tietty varmaksi sanoa, mutta kerjäläisiä ei juuri näy ja kaikki ovat tyylikkäästi pukeutuneita) joten edullista majoitusta on vaikeampi löytää. Edulliset majapaikat syntyvät usein myös länsimaalaisten reppureissaajien ympärille, koska kilpailu pitää hinnat alhaalla, kuten vaikkapa Goalla, mutta täällä ei ole myöskään tätä länkkärireissauskulttuuria.

 

No nyt on varmaan aihetta heittää myönteinen fakta Nagalandista: täällä on Intian vähiten rikollisuutta. Tänään oli lehdessä, että rikollisuus on täälläkin hieman kasvanut, mutta edelleen se pitää hännänhuippua Intian mittakaavassa. Melkeinpä huvittavaa, kun eilen eräs majapaikkamme muori varoitteli ”Olkaa hyvin varovaisia, viikko sitten tuolla kadulla joltakulta vietiin rahat.” Missä kaupungissa nyt ei voisi tulla ryöstetyksi? Täällä se on kuitenkin nähtävästi niin harvinaista, että on eräänlainen tapaus jos varas iskee, ja juttu siitä leviää suusta suuhun. Muori kertoi tarinaa kuin pahempaakin kauhujuttua.

 

Kävelin tänään pitkästi ja yritin löytää kaupungista jotain nähtävää, mutta en löytänyt mitään. Ainoa huomionarvoisa seikka olivat korkeat portit, jotka olivat koristeltu ristiin menevin kuokin ja nagaympyröin. Nuo kuokan näköiset ylväästi korkealla risteävät työkalut ovat nähtävästi jokin yleinen nagojen symboli. Pariin tuollaiseen kaariporttiin törmäsin, toinen johti valtavalle jalkapallokentälle, toinen armeijan tukikohtaan. Kävellessäni päämäärättömästi intialainen mies huikkasi minulle kadun toiselta puolen ”oletko turisti, täällä on monia mielenkiintoisia paikkoja tässä kaupungissa, voisin näyttää niitä sinulle.” Mitä ihmeen kiintoisia paikkoja? Itse en ollut löytänyt portteja lukuun ottamatta kerrassaan mitään, vain yhtä vaatekauppaa loputtomiin. Olisin ollut kiinnostunut tietämään, mitä paikkoja hän tarkoitti, mutta kieltäydyin silti kohteliaasti. Harmi sinänsä, kun on aina pakko olla ylivarovainen, mutta tiedän kyllä, että intialaisista on usein vaikea päästä eroon jos heidän seuraansa lyöttääntyy, ja he käyvät helposti liian uteliaiksi/kiinnostuneiksi. Jos kyseessä olisi ollut nagamies, olisin voinut suostuakin.

 

Kallella ollut siis edelleen ripuli. Nyt hän aloitti antibioottikuurin, joten jospa se siitä! Aamulla hän söi ensimmäisen pillerin ja nyt jo näyttää, että pientä muutosta parempaan on havaittavissa. Huomenna olisi tarkoitus lähteä eteenpäin täältä Kohiman liikenteen ja tuulen kohinoista.

 

 

Kohima ja Khonoma

24.4.14 klo 10.40 Kohima

 

 

Tämä nagojen maa olisi hyvin kaunis maaseudulta, mutta nämä kaupungit ovat melkein kuin mitkä tahansa intialaiset kaupungit, ehkä keskimääräistä hieman siistimpiä ja rikkaampia. Pyörähdimme yhden yön pikaisesti paratiisimaisella maaseudulla, mutta kohtalo heitti meidät pikaisesti jälleen tänne mitäänsanomattomaan kaupunkiin. Tässä on kuin jokin bumerangi-ilmiö, pyristelemme kaikin voimin irti näistä väestökeskittymistä kohden raikasta ja huikean upeaa maaseutua, ehkä pääsemme hieman maistamaan maaseudun makeutta, mutta löydämme itsemme kerta toisensa jälkeen pölyisten ja vilkkaiden teiden varsilta.

 

Olen iloinen, että saimme viettää edes yhden yön Khonoman pikku kylässä. Pamahtaessamme sinne monen mutkan bussikyytien jälkeen Dimanpurista, näytti, että saamme kääntyä saman tien takaisin. Kylä oli paljon hiljaisempi kuin olimme uskaltaneet toivoakaan. Siellä oli hyvin unelias tunnelma ja vain pelkkiä asuintaloja joka puolella, ei edes yhtään kauppaa, ravintolaa tai hotellia. Etenkin viime mainitun puute herätti heti kysymyksiä. Jos emme löydä hotellia, voimmeko jäädä kylälle? Kysyimme eräältä tytöltä majoitusta ja hän osasi neuvoa muorin luo, joka on joskus majoittanut matkailijoita. Muori ei kuitenkaan juuri nyt halunnut vieraita. Hän naurahteli pahoittelevasti ja pyöritti päätään. Hän ei osannut juuri englantia, päinvastoin kuin nuoremmat nagat, mutta ”sorry” hän osasi lausahtaa. Mietimme voisimmeko yöpyä taivasalla, mutta Kallella ei ollut retkipatjaa eikä tarpeeksi vaatetta. Tällä kertaa meillä ei ole mukana edes hyttysverkkoa. Jos jossain Intiassa ylipäätään uskaltaisi majoittua ulkosalle niin juuri tuollaisella kylälle. Kyläläiset kyllä hymyilivät meille kohteliaasti, mutta muuten kukaan ei ollut meistä erityisemmin kiinnostunut. Ihmisiä näkyikin vain satunnaisesti. Käänsimme toiveemme kirkkoon. Kyllähän kristittyjen pitäisi maailmalla pitää yhtä. Kävin kurkkaan isossa ja komeassa kirkossa pitkien portaiden päässä, olisiko pappi paikalla, ja haluaisiko hän lähimmäisen rakkaudessaan auttaa meitä. Papin voisi myös olettaa puhuvan hyvää englantia. Messu oli kuitenkin alkamassa vasta parin tunnin päästä ja paikalla oli ainoastaan siivooja.

 

Palasimme hiljaisille mukulakivi kaduille tarkastelemaan paikkaa, jonne olimme sattuneet tupsahtamaan. Lähes suu auki hämmästelin kaikkea. Miten voi Intiassa äkkiseltään olla tuollainen kylä? Se oli aivan kuin italialainen pieni vuoristokylä. Samalla tavoin nätiksi laitettu kuin keskiaikaiset kivikylät Italiassa. Yleisilme oli ehkä hieman köyhempi, ja useimmat talot olivat puuta, ei niinkään kiveä, mutta kivimuurit, kukkaistutukset, kapeat rinteessä mutkittelevat kadut ja tietty suunnitelmallisuus olivat kuin suoraan Italiasta. Intialaiset matkaopas sivuston mukaan paikalliset ovat mongoloideja, mikä ei varmasti ole kovin korrekti ilmaisu. Itse sanoisin, että he ovat etniseltä taustaltaan burmalaisia. Taustalla tuntuu sikäli olevan merkitystä, että he ovat tuoneet oman siisteyskulttuurinsa Kaakkois-Aasiasta, ja tietenkin he muutenkin kaikin tavoin kulttuurillisesti erottuvat intialaisista. He ovat kristittyjä, mutta varmasti etenkin maaseudulla myös vanhat heimouskonnot vaikuttavat tai ovat sulautuneet kristillisyyteen. Khonomassa esimerkiksi oli joka puolella pystyssä vanhoja monoliittejä, eli kivenjärkäleitä jonoissa. En tiedä niistä muuta kuin, että kivet ovat pyhiä ja ne kuuluvat vanhoihin uskontoihin. Khonomassa näkyi myös eläinten pääkalloja ripustettuna erään rakennuksen katonharjaan ja rakennuksen korkeaan päätyyn oli piirrelty myös mystisiä ympyröitä. Jotain vanhaa täällä siis vielä on voimissaan tämän kaiken länsimaalaisen kulutuskulttuurin takana!

 

Tyttö, jolta olimme kysyneet majoitusta, oli sanonut paikallisten olevan maanviljelijöitä. Kukkulan laelta näkyikin kauaksi alas laaksoon, jonne levittyivät kauniit pengerpellot vesialtaineen. Joku näytti työskentelevän omalla pikku kotisahallaan, joku hakkasi kiviä tienvarressa ja muutamat muut kantoivat koreissaan tavaraa eli he selvästi työskentelivät kantajina. Vaatimattoman näköistä elinkeinoa, mutta nähtävästi kannattavaa, koska muutamien talojen pihoissa oli jopa autoja ja muutenkin kaikki näytti hyvinvoivalta. Viimein löysimme erään pojan, jolla tuntui olevan tietoa majoituksesta. Kuten olimme jo arvanneet, yhtään hotellia kylällä ei ollut. Poika soitti kuitenkin jollekin, jolla olisi kotimajoitusta, ja hän neuvoi meille reitin tuolle talolle. Poika ihmetteli, ”Missä teidän opas on? Millä te tulitte tänne?” Olimme nähtävästi ensimmäiset matkailijat tuolla kylällä, jotka olivat tulleet sinne itsenäisesti ilman opasta ja vieläpä bussilla. Yleensä intialaiset matkailijat liikkuvat takseilla tai turistiautoilla omien oppaidensa kanssa. Tuo nuori herra vielä ihmetteli ”Kuinka te keksitte tulla juuri tänne?” Sitä olimme itsekin alkaneet kovasti ihmetellä. Miten ihmeessä olimme löytäneet Intiasta kylän, jossa ei ollut yhtään hotellia? Toisaalta ihmettelimme suuresti myös sitä, miten olimmekin osanneet tulla niin hienoon paikkaan. Meillä oli siis rutkasti sekaisin sekä huono että hyvää tuuria. Olimme löytäneet kylän jostain Intian matkailusivuilta, jossa oli väitetty kylästä löytyvän majoitusta.

 

 

Löytyihän sitä majoitusta lopulta, mutta aivan vain erinäköistä ja hintaista kuin olimme uumoilleet. Olimme huulipyöreinä, kun paikallinen setä esitteli huoneemme ja totesi ”se on 1000 rupiaa yhdeltä, eli 2000 yhteensä.” Tuo hinta olisi sisältänyt ruuat, mutta oli jo ilta, joten ajattelimme, ettemme ehdi hyödyntää ruokailumahdollisuutta tarpeeksi. Setä oli hyvin mukavan oloinen ja tuo kylä oli niin uskomaton, ettemme halunneet heittäytyä hankaliksi. Varovaisen kohteliaasti yritimme kysäistä, laskisiko hinta jos emme söisi mitään. Mies totesi, että hänen täytyy kysäistä kyläpäälliköltä. Selvisi siis, että hinta oli siksi noin korkea, että raha päätyisi useamman ihmisen käsiin. Kyllähän se hienosta hotellista menisi tuokin hinta, mutta huone oli yksinkertaisimpia, mitä meillä on koskaan ollut. Huoneessa ei ollut mitään muuta kuin pari sänkyä ja sängyissä ei ollut varsinaisia patjoja, vain useampia peittoja taiteltuna kaksinkerroin ikään kuin patjaksi. Huoneen ilme oli kyllä siisti ja lakanat hohtavan puhtaat, itse talo viehättävine pihapiireineen oli myös hieno. Päätimme siis jäädä ainakin yhdeksi yöksi. Ehkä lopulta olisimme olleet kaksikin, mutta Kallelle iski yöllä paha ripuli. Huoneen yhteydessä ei ollut vessaa ja hän joutui ramppaamaan koko yön ulkohuussissa. Kallen mielestä oli siis parempi suunnata takaisin kaupunkiin, että olisi ainakin oma vessa ja toisaalta myös apteekkeja, jos ripuli jatkuisi.

 

Lähdimme aamulla jo ennen kuutta pois kyliltä. Kaihoisasti katselin bussipysäkille kävellessämme vielä maisemia, jotka levittäytyivät kauaksi kukkuloille, ja ihailin ihmisten kauniita pihoja. Säätilakin oli tuolla kylällä mitä parhain, paljon viileämpi kuin Dimapurissa. Täällä Kohimassakin olemme aika korkealla, joten keli on aavistuksen viileämpi, mutta ei siitä osaa niin nauttia, kun ilma on kuitenkin pakokaasuja täynnä ja se ei ole niin raikasta kuin maalla. Eipä tässä muuta. Nyt olemme siis läänin pääkaupungissa ja Kalle yrittää parannella mahavaivojaan. Itse yritän löytää kohta ravintolan, sillä monta ruokailua on nyt tullut kuitattua pelkällä itse tehdyllä puurolla tai nuudelilla.

………..

klo 18.40

Nyt saan viimein verkkoon tämän aamuisen tekstini. Kallen sim kortti on mystinen, kun netti toimii täysin mielivaltaisen satunnaisesti. Samalla sim-kortilla puhelin taas ei toimi ollenkaan näissä lääneissä. Muualla Intiassa Kallella ei ollut tuon liittymän suhteen mitään ongelmaa. Eipä tässä, nyt äkkiä teksti verkkoon, ennen kuin yhteys taas katoaa!

 

 

 

Nagaland

"Ota minusta kuva", huitoo riksakuski

“Ota minusta kuva”, huitoo riksakuski

 

      1. Klo 11.55 Nagaland, Dimapur.

 

 

 

Dimapuria sanotaan upean joen kaupungiksi, mutta ”tuosta great riveristä” ei ole näkynyt vielä vilaustakaan. Kaupunkikuva on niin tukkoinen tiheine rakennuskantoineen ja loputtomine moporiksoineen, ettei kaduilla näe juurikaan nenäänsä pitemmälle. En ole koskaan ennen nähnyt niin valtavaa keltaisten mopotaksien merta kuin tässä kaupungissa aamulla rautatieaseman seutuvilla. Niitä oli niin jaettua riksaa kuin itsenäiselle kulkijalle tarkoitettua pienempää riksaa. Osa seisoin parkissa tukkien jo valmiiksi kapeita teitä ja osa pujotteli tööttäillen kävelijöiden seassa.

 

Illalla tänne saapuessamme kaupunkikuva oli vaikuttanut aivan toisenlaiselta. Junamme oli 1,5 tuntia myöhässä, joten saavuimme kaupunkiin vasta 21 jälkeen. Emme meinanneet päästä junasta ulos, koska väkeä tunki niin valtavalla ihmisvyöryllä sisään, joten fiksusti hyppäsimme väärän puolen ovesta ulos. Siitä oli aikamoinen pudotus kiskoille, mutta hyvin onnistuimme laskeutumaan. Kiipesimme hyvin hiljaiselle ja pimeälle asemalaiturille. Pian meitä käveli vastaan nais-poliisi pitkän kepin kanssa. Uhkaavasti keppiä heilutellen, hän tivasi olemmeko jo ”tsekkautuneet” Olimme ihmeissämme mitä hän meinaa, mutta kiltisti lähdimme kuitenkin seuraamaan häntä. Hän oli varmaan tulkinnut, että yritämme välttää tuon ”tsekkautumisen”, kun olemme ikään kuin pakosalla junan väärällä puolella. Pohdimme poliisin perässä kävellessämme, että toivottavasti hän tietää, ettei Nagalandiin enää nykyisin tarvitse lupia (Arunachal pradesh ainoa Seven sister lääni, johon tarvitsee, ja pistimme kalliin lupahakemuksen vireille Guwahatissa. Toimistossa meni puoli päivää virkailijaa odotellessa). Vielä nimittäin muutamia vuosia sitten näihin kaikkiin Bangladeshin vieressä sijaitseviin pikku lääneihin tarvitsi erityisluvan. Tuolla juna-aseman poliisikopissa kaikki sujui onneksi hyvin, ja poliisit halusivat vain kirjoittaa passiemme tiedot ylös. Hyvin uteliaita he olivat myös sen puolesta, minne aiomme tässä läänissä mennä. Tuohon ei olisi voinut vastata totuutta, eli ettemme tiedä. Kalle siis vain heitteli muistamiaan kylien nimiä. Onneksi hänellä on hyvä nimi muisti, itse hyvä jos muistan sen kaupungin nimen, missä kulloinkin ollaan.

 

Koko kaupunki oli pimeänä, kun lähdimme talssimaan juna-asemalta hotellin metsästykseen. Kaupungissa oli muutenkin jotenkin hämärä meininki. Ihmisiä oli enää hyvin vähän liikenteessä ja monet nuoret pojat liikkuivat ilman paitaa, mikä on yleensä Intiassa pöyristyttävän siveetöntä. Tiet tuntuivat kulkevan useassa kerroksessa kuin suuremmassakin kaupungissa, mutta silti näiden betoni jalkojen päällä kohoavien teiden alla kulki pieniä hiekkateitä. Missään ei tosiaan näkynyt katuvaloista vilahdustakaan, joten olimme vain riksojen valojen armoilla, onneksi niitä kulki vielä kohtalaisen runsaasti. Kun tuli vastaan oikein pimeä kohta, ja minusta tuntui, etteivät mahdolliset mopot huomaa meitä, kehotin Kallea kaivamaan otsalamppunsa esiin. Sillä sitten suunnistimme muutaman minuutin kävelymatkan. Majoittauduimme lähelle asemaa, sillä emme jaksaneet noin myöhään enää lähteä mihinkään kauemmaksi, ja koska kaupungista ei tuntunut saavan mitään otetta. Emme hahmottaneet yhtään, missä päin on keskusta, mihin päin vilkastuu tai mihin hiljenee. Ongelma oli, että usein aivan rautatien läheisimmät hotellit ovat vähän kalliimpia. Kävimme kurkkaan pari hotellia ja otimme huoneen kolmannesta paikasta. Huone oli hyvin siistin näköinen, mutta kaikkea ei oltu silti jaksettu miettiä loppuun asti. Usein kalliimmissakin intialaisissa hotellihuoneissa on ainakin yksi epäkohta. Tällä kertaa se tuli heti ovella vastaan; tempaistessamme rivasta, vastaan pöllähti kunnon sääskipilvi. Huone näytti tulvivan hyttysiä. Kysyimme, olisiko hotellilla sähkötöpseliin pistettävää hyttysen karkotinlaitetta, koska Guwahatissa sellainen oli näyttänyt toimivan loistavasti. Heillä ei ollut, mutta he lupasivat myrkyttää. Hämmentyneenä katselin, kun työntekijä sumutti reippaasti myrkkyä vessaan, jonka ikkuna oli avonainen ilman verkkoja. En voinut olla kommentoimatta ”Hyödyttääkö tuo mitään, kun hyttyset tulevat heti tuosta ikkunasta?” Hän kuitenkin jätti kommenttini omaan arvoonsa ja jatkoi vain topakasti sumuttelua. Välillä tämä touhu on kyllä niin järjen köyhää! No, suurin osa hyttysistä kyllä katosivat, kun pidimme vessan ovea kiinni, ettei sieltä päässyt tulemaan sisään uusia malarian levittäjiä. Aika harvinainenhan malaria täällä on, varsinkin näin kuivalla kaudella ja malarialajike on yleensä sitä lievää sorttia. Onhan se silti hyvä olla terveen varovainen. Olin iloisesti yllättynyt, kun sääsket eivät lopulta häirinneet yöllä ollenkaan! Pari vaivaista pattia oli ilmaantunut käsiin, mutta se nyt oli hyvin vähäistä jos otti huomioon, kuinka paljon tuossa huoneessa oli alun perin ollut niitä pirulaisia.

 

Vaihdoimme tänään majapaikkaa, vaikka edellinenkin huone oli lopulta ollut ok, mutta se oli kuitenkin ylihintainen tasoon nähden. Maksoimme siitä 950 r, ja tästä lähes samantasoisesta nyt 600 r. Vaihtelevia hintoja! Pitäisi aina jaksaa vähän kierrellä ja vertailla, kun tulee uuteen paikkaan, mutta ei kyllä tuolloin myöhään enää pystynyt. Koko kaupungista oli tosiaan mennyt sähköt ja ulkona sai koko ajan pelätä jäävänsä mopon alle. Kaiken lisäksi jonkinmoinen ulkonaliikkumiskielto oli nähtävästi alkanut kymmeneltä eli onneksi asetuimme aloilleen ennen sitä. Kun Kalle olisi vielä illalla lähtenyt kauppaan, hotellistamme ei enää päässyt ulos, vaan paksut kalterit olivat ilmaantuneet oven eteen. Kyseessä ei varmaan ole varsinainen kielto liikkua, mutta ehkä jonkinmoinen suositus.

 

Nyt on siis Assamin Brahmaputran (joki) maa vaihtunut Nagojen maaksi. Nagalandissa on 16 eri heimoa ja kaikilla oma kielensä! Naga tarkoittaa alun perin ihmistä, jolla on iso nenä, ja se taas tulee nagojen tavasta lävistää nenänsä valtavilla nenään upotettavilla renkailla. Yhtään perinteisesti pukeutunutta ihmistä en ole kyllä vielä nähnyt! Tämä Dimapuri vaikuttaa hyvin nykyaikaiselta, jopa rikkaalta kaupungilta. Kaiken pölyn ja saastan keskeltä nousee hienoja vaateliikkeitä, hotelleja ja jopa merkkipyöräliikkeitä. Sanoisin, että tämä on aavistuksen miellyttävämpi kaupunki kuin Guwahati. Kun aseman seudulta kävelee hieman kauemmaksi, kaduilla on mukavasti tilaa edetä. Vilkasta on edelleen, mutta ei mahdottoman ahdasta. Silti vaikutelma on vain hieman siedettävämpi, joten maaseudulle kai tästä jo pitäisi päästä. Kylille kulkeutuminen aina kestää ja tällaisia välietappikaupunkeja tulee väistämättä, sillä junat ja bussit kulkevat parhaiten näitä läänien isoimpien kaupunkien välejä. Tämä on isoin Nagalandin kaupunki, eli noin 300 000 asukasta, eli tässä läänissä ei Intian mittakaavassa ole kovin isoja kaupunkeja, mutta tämäkin määrä on jo riittävä, koska rakennuskaavoitus on aina niin tiheää.

 

Nyt toimitamme täällä vain kaupunki asioita, esim. äsken onnistuimme ostamaan hyttysenkarkotin laitteen ja lisää nettiaikaa Kallen kortille, ja huomenna yritämme suunnata Kohiman lähellä Khonoman kukkulakylään. Maisemat tuosta kylästä näyttivät ainakin kuvista uskomattoman huikeille!

Kaikki mennyt nappiin

20.4.14

 

Kalle tuossa vieressäni selailee pari päivää vanhaa Helsingin Sanomaa. Toin hänelle tuliaiseksi kentällä jaettavan Hesarin, koska tiedän itse kokemuksesta kuinka hauska ulkomailla saada yhtäkkiä eteensä jotain suomalaista, jotain konkreettista Suomesta. Se tuntuu aina yhtä aikaa huvittavalta ja mukavan kotoisalta. Toin hänelle myös synttärilahjaksi Soundin, koska ajattelin hänen haluavan lukea jotain suomen kielellä ja vähän karkkeja, koska Intian karkkivalikoima on hyvin suppea ja Kalle on kova herkuttelemaan.

 

Löysin siis Kallet Guwahatin kentän edestä ilman suurempia ongelmia. Pieni ongelman poikanen oli, ettei ovivartija antanut minun kurkata kentältä ulos vain tarkistaakseni onko Kalle paikalla. Jos olisin astunut ulos, en olisi enää päässyt sisälle, ja halusin mieluiten odotella sisällä mukavassa ilmastoinnissa ja häiriköinniltä rauhassa. Olimme alustavasti sopineet näkevämme jonkin kahvilan edessä, mutta olisihan se pitänyt tietää, ettei Intiassa pääse kentille sisään ilman lippua edes saapuvien puolelle.

 

”Kaikki on mennyt vähän liian nappiin, huomenna lähetään sekoileen Nagalandin puolelle, niin kyllä se siitä.” Kalle totesi, kun tässä mietin, mitä kirjoittaisin, ja ajattelin, ettei oikeastaan ole mitään erityistä tapahtunut. Tietenkin oli hieno saavutus selvitä tänne Guwahatiin ilman pienintäkään ongelmaa ja tapahtuihan tänään monia pikku juttuja. Mutta onnistumisista kirjoittaminen, saati niistä lukeminen, ei ole yhtään niin mielenkiintoista kuin kommelluksien ollessa kyseessä. Säästän siis teitä lukijat ja kerron vain muutamasta hetkestä tässä päivässä.

 

Viime yöstä pitää mainita sen verran, että: Heräsin metelöintiin 23 aikoihin. Monet asiakkaat lähtivät hotellista ja juoksivat portaissa. Myös pihalla oli täysi meno päällä. Suomalaiset yleensä rauhoittuvat juuri ennen nukkumaan menoa; katsovat telkkaria tai lukevat kirjaa. Intiassa on kuitenkin vähän sama kuin vaikkapa Espanjassa, juuri illan viimeisinä tunteina villiinnytään täysin. Huudetaan kaverille, nauretaan ja remutaan. Joku portaissa sammutti tuon hälinän keskellä huoneestani sähköt. Intialaisissa hotelleissa on usein sähkökatkaisin, joka muistuttaa valokatkaisijaa, huoneen ulkopuolella. Arvoin siinä sitten uskallanko avata oven ja laittaa sähköt takaisin. Ensin ajattelin voivani nukkua ilman tuuletusta ja sinnittelin tunteroisen, kunnes heräsin hikisenä. Mietin oliko joku sammuttanut sähköt epähuomiossa vai tahallaan houkutellakseni minut ulos. Tuollainen olisi täydellinen ansa saada yksinäinen nainen avaamaan huoneensa ovi keskellä yötä. Hotelliraiskauksiakinhan tapahtuu Intiassa aina silloin tällöin. Kuulostelin oveni takana ja yritin kuikuilla sen ali näkyykö ketään. Päädyin siihen, että tuskin se joku on jaksanut yli tuntia minua odotella, vaikka olisikin alun perin yrittänyt järjestää minulle ansan. Varmuuden vuoksi varustauduin kynsisaksilla. Sakset lyönti asennossa avasin varovasti oven. Ei ketään! Napsautin sähköt päälle ja nukuin makoisasti aamuun asti.

 

Aamulla heräsin hyvissä ajoin, katsoin vähän aikaa animaatiota telkkarista ja lähdin rinkka selässä tallustamaan rautatieasemaa kohden. Aseman edessä on aina takseja, ja ajattelin päättää siinä vasta otanko taksin vai metron riippuen hinnasta. Päädyin taksiin, koska sain sen 500 rupialla, mikä ei ollut halpa, mutta ei vielä pahasti huijaustakaan. Olisin mennyt metrolla, mutta pelkäsin eksyväni niihin loputtomiin tunneleihin, ja metrot ovat myös kaikkien lähentelijöiden suosikki paikkoja. Olin saanut taas edellisenä iltana tarpeeksi intialaisista miehistä, Sri Lankalta hän kyllä väitti olevansa, mutta oli sitä samaa ”lähde minun mukaani” porukkaa, jotka eivät osaa muuta mankua kuin, miksi en pidä heistä ja miksi en lähde heidän kanssaan. Paikka minne pitäisi lähteä vaihtelee aina juhlista heidän kotiinsa tai hotelliin, mutta aina pitäisi johonkin lähteä, ja jo heti muutaman sanan vaihdon jälkeen. Tuo poika houkutteli minut seuraansa sanomalla ”meillä voisi olla hyvät kulttuuriset keskustelut”, ja keskustelu on aina sana, joka saa minut kiinnostumaan. Lopulta hän ei halunnut suomen kulttuurista muuta tietää kuin, että onko kotikaupungissani korkeita taloja. Muuten hän käytti koko sen 20 minuuttia, mitä häntä jaksoin tuossa ravintolan pöydässä siihen, että hoki ”ouu my God I like you”. Hän valitteli, että vihaa työtänsä vartijana, koska se on tuhonnut hänen mielensä. Niin näytti kyllä tuhonneen, ei siellä tuntunut enää moni ajatus liikkuvan!

 

Onneksi lähdin kohtuu hyvissä ajoin kentälle, vaikka ajattelin sen sujuvan nopeasti kuin Oulu-Helsinki kenttämuodollisuudet. Ensin jouduin jonottamaan sisälle kentälle, sitten lähtöselvitykseen, vaikka olin tehnyt netissä check in:n ja maksanut siitä jopa 3 e ylimääräistä, mutta siitä ei ollut mitään käytännön hyötyä, ja vielä käsimatkatavaroiden turvatarkastukseen. Jonoissa meni tunti ja vartti, jonka jälkeen sain juosta oikealle lähtöportille. En ehtinyt syödä mitään aamupalaa, vaikka olin kuvitellut syöväni kentällä jotain pientä. Onneksi olin sentään vauhdista ostanut hedelmäkauppiaalta heti aamusta pari banaania. Koneessa viereinen poika alkoi heti tekemään tuttavuutta, mutta sitten onneksi meidän väliimme istui vanha ja lihava setä, joka tehokkaasti esti viestimisen hänen ohitseen. Sain koko lennon olla rauhassa! Guwahatissa löysin tosiaan Kallen kentän edestä, kun sain sen verran kuikuiltua lasin läpi ja vartijoiden ohi, että huomasin hänet pihalla. Olisi tullut ongelmia jos en olisi nähnyt häntä, sillä kummankaan meidän puhelin ei toimi näissä maisemissa. Kalle oli jo ennalta löytänyt meille hotellin ja suuntasimme riksalla suoraan tänne. Nyt on sitten mietinnässä, minne huomenna. Luultavammin junalla Nagalandin Dimapurin kaupunkiin, noin 5 tuntia sen pitäisi kestää.

 

 

lentokentta ahky

Onhan naita perinteisiakin internetkahviloita viela pystyssa, tosin ei enaa kovin montaa. Vahan saalittaa, etta tassakin on monelta menossa, tai mennyt, elinkeino alta, mutta toivottavasti keksivat uutta bisnesta. Nyt ei tule tekstiin pisteita “suomi kirjainten” paalle, mutta kirjailen silti lyhesti jotain.

Ehdin jo melkein kotiutua lentokenttien hyorinaan, kun ensin olin Oulussa tunnin, sitten Helsingissa aamulla kolmisen tuntia, illalla ja yolla yhteensa 17 tuntia, Istanbulin kentalla 3,5 tuntia ja Delhissa parisen tuntia. Toisaalta alkoi kylla etenkin Helsingissa jo vahan kyllastyttaa se kiireinen tunnelma ja hairitseva aanimaailma. Nain vanhemmiten pitaisi kylla kehittaa reissausta sinne vahan helpompaan ja kevyempaan suuntaan, nykyaan sita ei enaa niin kaipaa omien rajojensa ja sietokyvyn koettelua. Ensimmaisilla reissuilla tuntui hienolta sellainen 26 tunnin yobussi, se oli eraanlainen meriitti, kun matkasta selvisi, nyt se tuntuisi lahinna turhalta stressilta.

Onhan tietty selvaa, etta halpa ja tyolas, seka toisaalta hintava ja helppo ovat kasitepareja, jotka yleensa kuuluvat yhteen. Olen kuitenkin sita mielta, etta voisin kehittaa reissaustyyliani hieman siihen helpompaan suuntaan ilman, etta hinnat ainakaan paljoa nousisivat. Onhan sita halvallakin mahdollista reissata suhteellisen helposti, tarvitaan vain pienta kekseliaisyytta. Joku esimerkiksi voisi keksia korvatulpat, joista mikaan aani ei kuuluisi lapi! Ostaisin kylla sellaiset valittomasti. Ne olisivat kuningasidea lentokentilla nukkumiseen. Nyt nukkumiseeni toi helppoutta se, etta minulla oli retkipatja mukana. Nuorempana pystyin nukkumaan vain sanomalehtien paalla kivilattialla, mutta en enaa. Toisaalta olin varautunut myos rakennusmiesten kunnon kuulosuojaimilla, mutta eivat nekaan kaikkia aania lopulta sulkeneet pois.

Mutta aloitetaanpa kertomus alusta. Olin torstai aamulla ihmeen virkea, ottaen huomioon, etta jo kahtena yona perakkain olin nukkunut vain muutaman tunnin. Ei valttamatta ollut aivan paras idea kayda viihteella keskiviikko iltana. Herasin siis kuitenmkin jo ennen kellon soittoa tuolloin to aamuna. Olin asennoitunut heraamaan neljan jalkeen ja niimpa herasin aivan itsestaan. Yleensa voin luottaa tahan sisaiseen kellooni, mutta en tietenkaan taysin. Toisaalta en taysin luottanut kannykan heratykseenikaan, koska se on minut joskus pettanyt, joten laitoin myos nettiheratyskellon soimaan. Nettiheratys ei kuitenkaan toiminut! Siihen ei siis ole vastaisuudessa luottamista. Ehdin mukavasti Oulun kentalle ja pian olin jo Helsingissa. Otin pikku torkut Helsingissa ja tapoin aikaa. Minun ei kannattyanut lahtea kentalta aikaisin, koska viisumin haku olisi vasta kolmelta. Olin ottanut aikaisen lennon vain siksi, koska se oli halvin. Sain jatettya rinkan sailytykseen kentalle viiden euron lokeroon. Olin iloisesti yllattynyt, etta tuollaisia lokeroita oli, ja olisihan hinta voinut olla viela pahempikin. Otin bussista vuorokauden seutulipun, joka maksoi 12 euroa, ja jolla sai ajella rajattomasti. Koskilinjat Oulussa voisi ottaa mallia tasta! Kavin Ateneumissa katsoon Tove Janssonin nayttelyn, vaikka hinta hiemabn hirvitti. Olematon tuo tottomien alennus ateneumiin! Muualla se on yleensa puolet normihinnasta tuolla se laski 12 eurosta kymmeneen. Olisin kylla varmasti paassyt livahtamaan sisalle ilmaiseksikin, sen verran siella oli haslinkia koululaisryhmien paimennuksessa, mutta moraalini ei antanut periksi. Jos jotain haluan vahaisill rahoillani tukea niin taidetta ja kulttuuria!

Pidin Toven varikkaista ja isoista monumenttali maalauksista. Pidin myos hanen oljytoistaan, jossa oli paljon eksintentialismia, tiettya tunnerikasta metafyysista pohdintaa. Infotauluissa kehuttiin Janssonin taiturimaista viivankayttoa, mutta itsestani se oli hetkittain liian varovaista. Pidan rohkeasta ja varmasta viivasta, vahan jopa suttuisesta. Janssonin viiva oli aistikasta ja herkkaa, mutta olisin kaivannut siihen lisaa voimaa. Sita vastoin hanen varinsa olivat kylla mahtavan voimakkaita, suorastaan leiskuvia. Monesti han suosi kerroksikasta varipintaa. En ollut ennen nahnyt hanen maalauksiaan, vain muumitoita, joten olihan tuo sikali elamys. Meriaiheiset tyot etenkin olivat tunnelmaltaa hienoja, naki etta Tovelle meri oli ollut hyvin rakas. Kun olin hakenut viisumin lahetysta, huokaissut helpotuksesta sen ollessa valmis, kaytyani falefeleilla ja palloiltuani sokeasti asematunnelin seutuvilla, palasin viela aikaa tappaakseni Ateneumin nayttelyyn. Nyt maltoin istua keskelle nayttelysalia ja vain hiljakseen tuijotella toita. Aamulla paikalla oli ollut liian paljon vakea, mutta illalla oli rauhallisempaa. Mielestani taidenayttelyissa pitaisi olla aina kuin Oulun taidemuseolla, vain satunnaisia kavijoita, lahes tyhjia tiloja, niin pystyy paremmin keskittyyn toihin. Tietty tyhjat salit ovat taiteen suosion kannalta surullisia, mutta kavijakokemuksen kannalta hienoja. Istuin myos aulan sohvilla ja luin lapi kirjan, jossa esiteltiin Suomen tarkeampia taiteiloijoita, joiden toita oli Ateneum oli kerannyt.

En keksinyt enaa Helsingin keskustassa mitaan puuhaa, joten paatin suunnata jo seitseman tienoilla kentalle. Pari filippiinilaista poikaa yritti tehda tuttavuutta bussissa, mutta en jaksanut heidan kanssaan paljon puhua. He ottivat minusta kuvia kuin intialaiset ikaan. Kentalla minulle muodostui pieneksi ongelmaksi sailytyslokeron aukaisu. Olin hukannut kodin, jolla lokeron saa auki! Olin varma, etta joutuisin veloittamaan lokeron aukaisusta jonkun pelottavan summan. Yllatyin suuresti hyvasta palvelusta, kun sailytyspalveluiden koppi oli aivan kaappien lahettyvilla, siella oli jopa tyontekija paikalla ja han tuli tuosta vain avaamaan lokeron. Jouduin viela keraalleen kaymaan kaupassa ennen kuin aloin nukkuun. Kavin varmaan yhteensa kolme kertaa tuossa lentokentan Alepassa! Suurin menoera Helsingissa tulikin syomisesta. Olin aamulla jopa sortunut ostamaan kahvin Star bruksista, mika oli minulle hyvin ylellista. Ajattelin hemmotella silla itseani ja juhlistaa matkani alkua.

Nukkumispaikan valintahan se on aina kentilla ja muuallakin julkisissa tiloissa taitolaji. Ensin asetuin terminaalien valilla kulkevalle kaytavalle, koska se vaikutti rauhalliselta. Penkit olivat kuitenkin liian vinot ja kaytavalla puhalteli kunnon viima. Puolen tunnin paasta siirryin Picnik kahvilan sohville, koska nain jonkin muunkin sinne asettuneen. Ihme, etta niilla sai nukkua rauhassa, vaikka kahvio oli auki! Tuossa ei ollut muuta ongelmaa kuin aanimaailma. Vahan valia kahvioon tuli kovaaanisia porukoita. Eraassa elakelaisseurueessa joku heitti “hairitaankohan me naita nukkujia?” ja joku siihen “no, tama on yleinen paikka.” Niin, totta kai heilla oli oikeus siina jutella! Mutta olisivat voineet asettua vahan kauemmaksi meista nukkujista. Pikkuisen kaipaisen sellaista toisen huomioon ottamista enemman tuossa lentokenttaetiikassa! Saa puhua, mutta tarviiko kailottaa? Voisiko yrittaa valita sen istumapaikan kaukaa nukkujista?

Tuossa majottauduin 21-03 ja sitten siirryin perakahvilan sohville, jossa oli siihen asti hyva, kunnes paikalle ilmaantui noin 10-hengen teiniporukka. Kuuntelin ihmisten juttuja ja tunnelmointia, minne he olivat matkalla. Kuka Alicanteen kuka Istanbuliin. Mietin: miksi ihmeessa olen menossa juuri Delhiin? Paljon miellyttavammalta kuullostaisi tuo espanjalainen merellinen suhteellisen rauhallinen lomakaupunki Alicante. Vahan mietin, suostuisiko joku vaihtamaan lentoja kanssani. Tama on tallaista huumoripitoista heittoa, mutta onhan tassa osa totuutta. Delhi ei ole niita helpimpia kaupunkeja! Onneksi tama on kuitenkin vain valietappi!

Aamulla meinasin jo tylsistya kuoliaaksi kentalla. Tosin oli minulla sentaan hyva kirja: satiiri kustannusmaailmasta, johon oli sotkettu thrillerin puiirteita. Loysin tosi pehmean sohvan lahelta oikeaa lahtoporttiani, se kuului osaksi jotain pohjoisen taidenayttelya. Selkani huusi hoosiannaa, kun asetuin pitkakseni tuolle upottavalle valkoiselle nahkasohvalle. Olin siina niin mukavasti, etta maltoin lahtea vasta viime tingassa portille. Juuri, kun lahtoportti oli nakopiiriassani, kuulutettiin, etta nyt on viimeinen hetki siirtya portille. Minulla oli Helsinki-Istanbul koneessa tosi huono paikka! Siina oli liikaa jalkatilaa ja en saanut nostettua jalkoja ylos, myoskaan ikkunaa ei ollut kohdalleni suotu. Ruoka sentaan oli maukasta. Istanbulissa kauttakulkulentoja oli mukavasti helpotettu! Ennen piti aina jonottaa passintarkastukseen, nyt sai vain bording lippua vilauttamalla marssia suoraan lahtevien puolelle. Kentta oli yhta tukkoinen kuin aina ja asetuin suosiolla lattialle kokolatytiamaton ja oman huivini paalle. Tein siihe lattialla ikkunoiden vieressa hieman joogaliikkeita ja luin kirjani loppuun. Tuolla kntalla ei ihmeita tapahtunut. Oikea portti ilmoitettiin vasta viime tingassa, mutta ehdin silti hyvin. Istanbuli-Delhi koneessa aloin olla jo ylivasynyt. En ollut myoskaan jutellut kellekkaan melkein vuorokauteen, joten aloin hopotella vieruskaverilleni. Han se minulta ensin kyseli pernteiset inkkarimaiset kysymykset “olenko lomalla vai miksi matkustan ja missa Intiassa olen kaynyt.” En ehtinyt puhua hanen kanssaan kuin noin 5 minuuttia ja han alkoi kysella “pidatko minusta, mina pidan sinusta.” “Kuinka voisin sanoa pidanko sinusta, kun olemme puhuneet muutaman minuutin. En tunne sinua. Mielestani ihmisen tuntemiseen menee ainakin useita kuukausia,” kyselin hieman artyneena. Tyypillisesti tuo intialainen ohitti selitykseni taysin ja siirtyi sulavasti seuraavaan aiheeseen palaten taas kohta tuohon samaan kysymykseen. Han kysyi myos miljoona kertaa “haluaistko viettaa minun kanssani yhden paivan.” Etko voisi lahtea minun mukaani.” Kommentoin lopulta hyvin kyllastyneena “juuri tuo on teidan intialaisten miesten ongelma. Miksi ette voi vain jutella naisten kanssa? Etteko osaa suhtautua naiseen kuin kaveriin?’ Tasta olisi voinut kehittya hyvinkin syvaaluotaava keskustelu. Olisin mielenkiinnosta kaynyt tuollaisen keskustelun hyvinkin perinpohjin. Marokkolaisten miesten kanssa saattoi pohtia tallaisia kulttuurieroja ja heittaa heille vaikeitakin kysymyksia, he eivat loukkaantuneet vaan yrittivat tosiassaan pohtia asioita. Intiassa ei vain yleensa olla kovin henkevia. Intialaisilla on uskomaton kyky sivuuttaa suoriakin kysymyksia taysin, jattaa ne vain huomiotta! Nytkin han sanoi vain “Ei mitaan ongelmaa, intialaiset miehet ovat hyvia miehia.” Hmm. Mita tuohon nyt sitten kannatti enaa sanoa. Viittaasin vain jotain “kulttuuri on niin erilainen…” Siihenkin han vain yritti, ettei aasialainen ja lantinen kulttuuri ole yhtaan erilainen. Han oli omien sanojensa mukaan asunut jo pitkaan Norjassa. Eipa ollut lantinen kulltturi sitten vissiin paljon tarttunut! Han oli siella kokkina. Voin toisaalta hyvin kuvitella, etta han liikkuu Norjassa vain omissa intialaisissa piireissaan, eipa se silloin paljon lantinen ajatusmaailma tartu. Onhan se ehka hyvakin, ei tietty ole hyva ainakaan kokonaan unohtaa omaa kulttuuriaan. Mies oli Punjabista kotoisin ja sinne menossa pariksi kuukaudeksi. Tuo selittaa paljon, Punjabi on aika vanhoillinen laani.

En jaksanut Delhissa enaa kentalla nukkua, vaikka olinkin hyvin vasynyt. Olin taysin kyllastynyt kentilla pyorimiseen! Lahdin heti, kun aurinko heitteli ensisateitaan takstien kylkiin. Arvoin hetken metron ja bussin valilla. Paadyin bussiin, koska metrot ovat usein niin ahistavan ahtaita, eika metrotunneleihin kavely enaa houkutellut, kun viimein olin paassyt ahtaista sisatiloista ulos. Suuntasin bussiin, joka oli piakkoin lahdossa. Hintakin oli pysynyt kohdillaan eli 75 rupiaa. Bussi ei mene aivan rautatieaseman edesta, eli ikkunasta ei nae asemaa, joten kehotin rahastajaa sanomaan minulle, kun olemme perilla. Vahan jaksoi naurattaa, kun rahastajalla ei muka ollut antaa viitta rupiaa takaisin. Punnitsin kysyisinko sita lopussa. Voisi luulla, etta jos tahallani unohtaisin kysya, rahastaja ajattelisi “olipa yystavallista jattaa tippia,” tunnen taman intialaisen ajatusmaailman kuitenkin jo niin hyvin, etta todellisuudessa han miettisi “olipa typera ulkomaalainen, kun noin vain maksaa ylimaaraista.” Paadyin huumorilla kysymaan kolikkoani, mutta rahastajalla ei sita edelleenkaan muka ollut, ja pysakkini koitti, niin annoin olla. Tiesipahan, etten ollut unohtanut asiaa.

Minulla oli hetken vaikeuksia loytaa sisaankayntia kulkusilloille rautateiden yli. Kaikkialla luki “no entry”, mutta pian hoksasin, etta minun on kuljettava sisatilojen kautta. Paharilla kavin katsoon yhden huoneen, missa oli hyvat edut vain 500 rupiaan ja ystavallinen henkilokunta, mutta huone oli nuhjuinen. Vakihotellissamme oli akkiseltaan tuplaantuneet hinnat. Minulle oltiin kylla hyvin kohteliaita ja itse hymyilin kiltin ystavallisesti (olen muutenkin nyt paattanyt pitaa hyvan asenteen ylla ja olen kylla saanut asenteellani,-sopivan huoleton ja hymyileva,- hyvaakin palvelua), mutta tiesin koko ajan, etta minua yritetaan kusettaa, joten lahdin kavelemaan. Seuraavaksi vastaan tuli Sirswal viev, jonne meita ei Kallen kanssa oltu vuosiin huolittu. Joskus ensimmaisella reissullamme yovyimme siina ja pidimme kovasti, mutta sttemmin meille on aina vaitetty “huoneet ovat taynna.” Nyt minut otettiin loistavasti vastaan! Ilman turhia kommenverkkeja,-ei tarvinnut kirjoittaa kirjaankaan kuin allekirjoitus,-sain huoneen 500 rupsulla. Huone on perussiistin nakoinen, ja siina on ikkuna, joten ei ole tunkkaista. Pyorea sanky ja varikkaasti maalattu sangyn seina, luovat huoneseen persoonallista ilmetta.

Eipa siina. Asken eras John teki tuttavuutta, vaikka ei yrittanyt edes kaupitella mitaan. Han ei myoskaan yrittanyt iskea minua niin paallekayvasti kuin yleensa intialaiset vaan hienovaraisen kohteliaasti. Monet kauppiaat ovat myos pysaytelleet, kuten asiaan kuuluu. Olen syonyt Koshlassa ja vaihtanut kuulumiset omistajan kanssa. Kysyin hanelta “miten bisnes.” Han totesi tyytyvaisena: hyvin. Samalla han nappaili jattimaista Nokian alypuhelinta, joten hyvin vissiin taitaa paikka tuottaa. En nyt jaksa tarkistaa kirjoitusvirheita! Olen aika vasynyt, vaikka nukuinkin paikkarit. Huomenna taas yhdelle lentokentalle ja sielta lennahdys Guwahatiin.

 

Raivostuttava Intian viisumi

Intian viisumin hakuprosessi ei ole niitä helpoimpia. Hakulomakkeessa kysytään kaikenlaisia ihmeellisyyksiä, kuten: Onko sinulla mitään näkyviä syntymämerkkejä? Missä isäsi on syntynyt? Osoite Intiassa? (jos tarkoitus on matkustella, ei kai henkilöllä voi olla tiettyä osoitetta Intiassa. Jokin hotellin nimihän siihen pitää vain summassa heittää. Hotellin tarkan osoitteen ja puhelinnumeronkin sitten joutuu kaivamaan jostain.) Lomakkeeseen on ovelasti piilotettu myös kaksi allekirjoituskohtaa, joista toinen jää helposti huomaamatta. Jos tuon lomakkeen kuin ihmeen kautta onnistuu täyttelemään juuri oikein, pitää muistaa laittaa samaan kirjekuoreen vielä vakuutustodistus, kuitti viisumin maksusta ja liimata,-ei missään nimessä teipata,- juuri oikeanlainen valokuva lomakkeen yläkulmaan.

Onnistuin kaikessa yllä mainitussa yli odotusten. Olin jopa hieman ylpeä itsestäni, kun mielestäni en langennut mihinkään tuon byrokratiaviidakon tyypillisimpiin ansoihin. Siinä tein kuitenkin suuren virheen, että olin liikkeellä liian viime tipassa. Kaikella todennäköisyydellä viisumini pitäisi ehtiä valmistua, mutta ei se aivan kirkossa kuuluutettu ole, joten tällainen epävarmuus aiheuttaa turhaa stressiä. Miksi siis jätin asiat viime tinkaan? Alunperin minun ei pitänyt lähteä Intiaan nyt keväällä ollenkaan, mutta äkkiseltään päätinkin lähteä. En keksinyt Suomessakaan enää mitään puuhaa. Ajattelin ensin lähteväni vasta tämän kuun lopussa, ja silloin minulla olisi ollut hyvää aikaa hakea viisumia. Mutta sittemmin totesimme “puoliskoni” kanssa, että 20 päivän seutuvilla olisi parasta nähdä Guwahatissa, koska se sopisi parhaiten kumppanini suunnitelmiin. Hänen ei tarvitsisi lähteä minua vastaan jostain kauempaa, vaan hän olisi jo valmiiksi tuolloin Guwahatissa. Intiassa ei niin äkkiseltään pyörähdetä josssain toisessa kaupungissa. Koillisessa etenkin liikkuminen on hyvin hidasta. 100 kilometrin matkassakin saattaa mennä koko päivä.

Pistin viisumipaperit postiin kolmas päivä. Laskelmoin silloin, että viisumin pitäisi ehtiä mukavasti jos noudan sen paikan päältä. En kuitenkaan silloin ottanut huomioon:1. lähetystöstä ei välttämättä haeta postitettuja viisumeita joka päivä. 2. välissä on juhlapyhiä. 3. en pysty hakemaan viisumia pitkäperjantaina, koska paikka on kiinni. Olen yrittänyt nettisivujen kautta tarkistaa, onko viisumini valmis, mutta nuo sivut ovat juuri nyt jumissa. Olen yrittänyt myös soittaa, mutta kukaan ei ole vastannut. Äsken keksin, mitä ainakin voisin tehdä varmistaakseni, että viisumipaperit ovat ylipäätään lähteneet matkaan. Kävin postin sivuilla kurkkaan “lähetyksen seuranta.” Meinasi jo pieni paniikki hiipiä, kun seuranta ei löytänyt kirjettäni! Helpotus olikin suuri, kun kävin postista paikan päällä kysymässä ja he totesivat vastaanottajan hakeneen lähetyksen 7 päivä. He olivat siis hakeneet sen myöhemmin kuin otaksuin, mutta silti heillä on kyllä ollut hyvää aikaa vääntää viisumia.

Itsestäni on täysin selvää, että lähetystö on auki kiirastorstaina, kun se on virallisesti normaali arkipäivä. Sitä ei myöskään mainita lähetystön sivuilla juhlapyhien luettelossa. Perheeni iskosti minuun kuitenkin pienen epävarmuuden kyselemällä “Oletko nyt aivan varma, että se on auki. Monissa paikoissa ei tapahdu torstaina iltapäivällä enää mitään.” Täydellistä varmuutta en ole asiasta saanut, koska puhelinsoittooni ei ole vastattu. Reissaaminen on täynnä epävarmuustekijöitä! Se on osa sen viehätystä. Kotona kaikki on liiankin ennalta arvattavaa. Jos on tällainen kulkuri, pitää vain aina asennoitua, että jokin saattaa mennä pieleen, mutta ei pidä ennalta stressata sitä mikä “ehkä mahdollisesti” voi mennä vikaan. Tässäkin on nyt niin suuri todennäköisyys, sanoisin ainakin 90 %, että kaikki menee putkeen, eli on silkkaa energian haaskausta, että olen edes näin paljon miettinyt näitä viisumi ongelmia.

Lähetysössä luvataan paikan päälle viedyille viisumeille 5-6 arvipäivää toimitusajaksi. Jos ajatellaan, että oman viisumini matka on alkanut 7. tai viimeistään 8. päivä. kertyy arkipäiviä 7 torstaihin mennessä. Ei siis hätää! Nyt en jaksa enempää pohdiskella viisumini kohtaloa. Jätämme sen siihen, kun torstaina iltapäivällä, joko saan sen käteen tai sitten en. Viimeksi mainitun vaihtoehdon kohdilla, mietin sen jälkeen jatkosuunnitelmia. Esimerkkinä siitä, kuinka suunnitelmat vaihtuvat ja kakkossuunnitelmakin voi silti olla aivan toimiva: Avomieheni Kalle ei päässyt jo paria kuukautta aiemmin tilaamalleen Lakkadiivien risteilylle. Edellisenä päivänä oli vain tullut yksikantainen sähköposti “kuivatelakoituminen estää liikkeelle lähdön.” Niinpä hän palasi äiti Amman ashramiin, teki siellä seva-työtä ja nautti täysillä ashramin rauhasta ja rakastavasta tunnelmasta. Hän oli lopulta vain tyytyväinen, että sai itselleen syyn vielä tämänkin reissun jälkeen palata Intiaan, koska Lakkadiivit jäivät näkemättä!

Johdantoa

Viime syksyn Intian reissulta Kasar Devistä, läheltä Almoraa.

Viime syksyn Intian reissulta Kasar Devistä, läheltä Almoraa.

Saapi nähdä, opinko käyttämään tätä blogia. Ajattelin ensin kirjoittaa perinteisesti pallontallaajien “matkapäiväkirjat” osioon, jonne olen niin usein kirjaillut. Päätin nyt kuitenkin haluavani kokeilla jotain uutta.

Olen jo vanha Intian kävijä. Nyt olisi tulossa kuudes reissu jos olen pysynyt laskuissa. Jokaisella reissulla Intiasta on aina löytynyt jotain uutta: omintakeista luontoa tai kulttuuria. Toivottavasti myös tälle reissulle riittää yllättävää koettavaa. Olemme avomieheni kanssa käyneet aikalailla kaikissa lääneissä, paitsi Koillis-Intian syrjäisimmissä kolkissa. Suuntaamme siis tällä kertaa koilliseen ja lopuksi Uttarachandiin Gangesin alkulähteiden seuduille. Tervetuloa seuraamaan tätä Intian heimoalueille “tunkeutumista” ja vuoristoseuduilla vaeltelua. Reissaustyyli on tuttuun tapaan kengännauha budjetilla rymyämistä. Reissun lähtölaukaus on jo seuraavana torstaina, jolloin lennähdän Oulusta Helsinkiin hakemaan Intian viisumia, joka toivon mukaan odottaa minua valmiina. Seuraavana päivänä lennän Delhiin, yövyn siellä, lennän Guwahatiin ja siellä tapaan avomieheni, jonka kanssa lähdemme yhdessä kohti tuon “Intian patin” pohjois-osia.