Luonnossa samoilua

31.5.14 klo 9.00 Kasar devi

Rakas suuri pyhä luonto, sulle laulan..” Näin runoilee Eino Leino Loirin tulkitsemana. En edes muista tuosta runosta paljon muuta kuin tuon kohdan, mutta se on soinut päässäni samoillessani tuolla hiekkaharjuilla. Eilen kävin aamupäivällä kävelemässä Jugle resortille, missä söin ja tein hienon löydön, nimittäin pingispöydän. Pingis on Kallen ja minun yhteinen suosikkipeli, vaikkakin Kalle on siinä ylivoimainen. Reitti tuonne ylelliselle viidakkohotellille oli nimensä mukainen, tosin sanoisin sitä ennemmin metsiköksi kuin viidakoksi. Viidakosta tässä luonnossa eivät muistuta kuin valtavat kaktukset, muu on havumetsävaltaista. Syönnin jälkeen arvoin lähtisinkö Almoraan. Yritin jopa pysäyttää paria jeeppiä, mutta ne olivat täynnä. Luovuin pian suunnitelmasta, koska en jaksanut jäädä väijymään jeeppejä, ja en toisaalta keksinyt mitään kunnon syytä edes mennä Almoraan. En ole koskaan oikein kunnolla tutkinut tuota kaupunkia, joten sikäli olisi vähän kiinnostanut, mutta tuskin siellä mitään kovin erikoista olisi, tyypilliseltä intialaiselta kaupungilta se on vaikuttanut.

Kävely tuntui hyvältä, joten jatkoin tien vartta seuraavaan pieneen keskittymään. Siellä oli temppeliportti, josta lähti polku ja ajattelin käydä kurkkaan tuon temppelin. Pian selvisi, että polku mutkittelee kohden Durga temppeliä, jonka olin jo nähnyt. (Kasar devin kuuluisa temppeli, joka on sijainnut paikallaan 2000 vuotta, tosin ei selvästikään sama rakennus) Vaelsin kuitenkin tyytyväisenä tuota pienen harjun päällä kulkevaa polkua, sieltä oli uskomattomat maisemat hyvin kauaksi laaksoihin ja viilentävä tuuli kävi niin reippaasti, että jouduin pitämään hatustani kiinni. Pysähdyin vähäksi ajajasi istumaan kivelle ja katselemaan maisemia.

Illemmalla lähdin retkeilemään majapaikkani polkua alaspäin. Sain seurakseni opaskoiran, joka juoksi iloisesti edelläni. Yritin sanoa sille, että pistää reitin mieleen, että osataan takaisin. Oletin koiran varmaan juoksevan aina samoja reittejä, mutta onneksi en luottanut täysin sen taitoihin vaan pistin itsekin mieleen maamerkkejä. Aikamoista kesytettyä luontoahan tuo oli: polkuja ristiin rastiin ja yksinäisiä taloja harvakseltaan. Kun kuljin tarpeeksi kauaksi, vähään aikaan ei näkynyt yhtään taloa. Halusinkin löytää paikan, jossa ei olisi ristinsielua. Asetuin lukemaan paikkaan, jossa ei näkynyt mitään merkkejä ihmissivilisaatiosta, polkua lukuun ottamatta. Yhtäkkiä metsässä kuitenkin kävi ryske, ja lehmä ampaisi näkyviin. Koirani haukahteli sille ja lehmä uhitteli tekemällä pari syöksyä koiraa kohden. Alkoi jo tuntua, että jään niiden leikkimielisen tappelun jalkoihin, joten katsoin parhaaksi nousta ylös lukupaikaltani ja jatkaa matkaa. Hyvin osasin takaisin, mutta koirastani ei ollut kyllä mitään hyötyä, se olisi valinnut aina väärät polut. Ehkä se etsi uusia hajuja, ja polut jotka se oli juuri merkinnyt, eivät enää kiinnostaneet.

Kun muistin jo parin päivän oleskelun jälkeen kysyä huoneeni hintaa, Virendra sanoi ”ei sillä ole väliä, te olette minun vanhoja vieraita.” Hänen mielestään saisimme siis maksaa mitä haluaisimme. Olin niin hämmentynyt vastauksesta, että ehdotin olisiko 250 rupiaa ok, koska maksoimme viimeksi sen verran. Virendra vain keikutteli päätään, että vaikkapa niin. Nyt tuntuu, että menin ehdottamaan vähän liikaakin. Olin niin tottunut Koillis-Intian ja Delhin hintoihin, että tuo 250 r tuntui jo naurettavan halvalta. Mutta toisaalta maksoimme viimeksi kahdestaan sen summan ja huoneesta, jossa oli oma keittiö ja vessa. Nyt olen ollut yksin ja huoneessani ei ole mitään edellä mainituista mukavuuksista. Virendra antoi aluksi ymmärtää, että voisin pian vaihtaa huonetta, siksikin ehdotin tuota summaa, mutta olen nyt joutunut olemaan tässä pätsissä,-huone on varsinkin päivällä mielettömän kuuma, koska ikkunat ovat tuulen kannalta väärään suuntaan,-kun kukaan aikaisemmista vieraista ei ole lähtenyt. Kaikki matkailijat, jotka nyt ylipäätään ovat Intiassa, ovat näillä vuoristoseuduilla, siksi tällä on tavanomaista vilkkaampaa. (vaikka eihän tämä kylä mikään iso kohde ole, 60 km päässä Nainitalissa on varmasti kaikki hotellit täynnä) Päivällä täälläkin alkaa olla aika kuuma, arvioisin 32, mutta illaksi viilenee nopeasti ja aamusta viileys jatkuu noin kymmenen seutuville.

Nyt loppui temppelin avajaismusiikki. Olisivatkohan ne pirskeet nyt olleet siinä? Eilisestä aamusta alkaen majapaikkani luonnonrauhan on rikkonut koko tämän laakson täyttävä musiikki. Tänä aamullakin hindupoppi raikui jo ennen kahdeksaa. Virendra selitti siellä vihittään uutta temppeliä käyttöön. Kalle ilmaantuu varmaan tänään tai huomenna, riippuen kuinka bussit kulkevat. Lähden nyt varmaan taas lenkkeilemään johonkin suuntaan, ehkä ihan vain tien vartta pitkin kohden seuraavaa kylää. En ole vielä nähnyt tuota noin 2 km päässä sijaitsevaa kylää…

Pohdintaa ja oleskelua

28.5.14 klo 11.45 Kasar devissä

Kokkailin aamulla puuroa talon yhteisessä keittiössä, vaihdoin pihan ”huvimajassa” syöden muutaman sanan naapureideni kanssa (vain säästä puhuttiin, päiviteltiin,kuinka Delhin ja Varanasin tienoilla on jo liian kuuma, ja ylistettiin tämän paikan täydellistä keliä), pesin makuualustani, joka oli junaöiden jäljiltä tahmean hikisessä kunnossa, kuuntelin musiikkia ja mietin päiväohjelmaa.

Mitään kovin kummoisia aktivitettejähän täällä ei ole. Se on tämän paikan ainoa heikkous reissaajan näkökulmasta. Toisaalta henkeäsalpaavien maisemien ihastelu riittää aika pitkälle tuomaan sisältöä päivään. Oikeastaan ainoa, mitä täällä voisi tehdä, olisi vuokrata mopo ja kierrellä lähitienoita. Niin monet reissaajat tuntuvat tekevän. Itse en kuitenkaan taida siihen leikkiin lähteä. Meillä on Kallen kanssa niin uskomattoman huono mopotuuri; joka toinen vuokrauskerta mopo on hajonnut. Siksi yleensä pysyttäydymme pyörissä, mutta täällä ei vissiin kukaan pyöriä vuokraa.

Tämä Flower housen porukka on mukavan asiallista: kaikki viihtyvät omissa olissaan, tuhertelevat vihkoihin piirroksia tai kirjoittelevat koneella. Vaikuttavat luovilta tyypeiltä. Yleisesti täällä on näkynyt kuitenkin vähän liikaa (no liikaa ja liikaa, reissajakulttuuri on täällä aika maltillista) myös ”Rishikesh reissajaa”, nuorta ”maailman valloittaja” porukkaa. Kuuntelin äsken sattumalta Pelle miljoonan ”Rinkkakansa tulee” kappaletta ja siitä tuli osuvasti mieleen porukka, joka istui eilen ravintolassa viereisessä pöydässä ja retosteli kokemuksillaan. Kappaleessa lauletaan humoristisesti muun muassa:

Pois alta, täältä tullaan, rinkkakansa, uusi uljas rotu valkoinen. Mutsi laitoit rinkkaan visan ja pullaa. Näillä eväillä teemme sen, maailman vallankumouksen.”…”Onks mitään eksottisii huumeita, pyhää puuta, jonka juurella vois valaistua”…”Kulttuuri on siistii jee, me digataan teitä, elämä on kevyttä ja iisii, viihdyttäkää meitä.”

En voi tietenkään täysin poissulkea itseäni tästä porukasta, tuntea olevani jotenkin parempi, rinkkakansaan kai minäkin kuulun. Näin vanhemmiten olen kuitenkin jo suhteellisen nöyrä reissaaja, Intia on myös opettanut nöyryyttä, etenkin sen syrjäseudut. Nuorempana ehkä minullakin oli enemmän tuota asennetta kuin joillakin nuorilla täällä, että paikalliset olisivat reissaajia varten ja heidän pitäisi olla aina mukavia matkailijoille. Tuo ”viihdyttäkää meitä” on kyllä niin osuvasti sanottu, ja se, kuinka jotkut reissaajat suhtautuvat kulttuuriinkin kuin vain viihteeseen. Se on hienoa jos se on erikoista ja siitä poimitaan vain parhaat osat päältä. Nuorena reissasin Kaakkois-Aasiassa ja siellä onkin vahvana yllä rakenteet, joissa reissaaja saa rahalla niin palveluita kuin ystävällisyyttäkin. Siellä pidin aivan normaalina, että maksaessani saan hyvää palvelua ja minulle ollaan mukavia. Niinhän se on läntisessäkin palvelukulttuurissa, on asiakas ja myyjä. Ei kai tässä ole mitään väärää? Ei kai periaatteessa, mutta asetelma on silti hieman eri kuin tilanteessa, joka sijoittuu länteen, varsinkin jos puhutaan köyhemmistä reissaajakohteista. Vaikka lännessäkin on palveluntarjoaja ja asiakas, ihmiset ovat silti usein vain siinä tilanteessa tuossa roolissa, pian he ovat taas eri rooleissa. Köyhemmissä reissaajakohteissa roolit ovat pysyviä, on länsireissaaja palveleva, ja hänen rahoistaan suorastaan riippuvainen myyjä ja reissaaja, jolla on hyvin tarkat mieltymykset, ja hän vie rahansa helposti muualle jos ei ole tyytyväinen. Kaikissa maailman massaturismi tai pitkälle kehittyneissä reppureissauskohteissa on sama asetelma. Ihmiset jakaantuvat ”te ja me” ja kukaan ei haluakkaan rikkoa asetelmaa, koska se on kummallekin hyödyllinen, vaikka sen eettisyys ehkä silloin tällöin mietityttääkin kumpaakin osa puolta. Joskus ihmiset rikkovat rajoja ja ystävystytään aidosti ”bisneksen” ulkopuolella, mutta se on harvinaista ja hankalaa.

Sitten on näitä kohteita, joissa yritetään suhtautua ihmiseen kuin ihmiseen. Niin länsireissaajat yrittävät kuin paikallisetkin, kumpikin on vielä kiinnostunut toisistaan. Mutta suoraan Rishikeshistä tai muista reissaajaghetoista tulleet tuovat tänne ”minulle tänne heti, voin maksaa vaikka enemmän” kulttuuriaan, ja suhteet bisnesmäistyvät nopeasti. Tässäkin kohteessa huomaa jo pientä molemminpuolista kyllästymistä, ja tekemisissä ollaan pääosin vain rahan kautta. Muutamat paikalliset kyllä moikkaavat kadulla ja selvästi haluavat toivottaa tervetulleiksi kyläänsä. Toivottavasti tämä kohde ei enää tästä kasva! Pienissä paikoissa reissaajien ja paikallisten suhteet usein säilyvät hyvinä.

Pidän nyt pienen tauon tässä pohdinnassa ja lähden syömään.

Klo 14.10

Oma nettini lakkasi toimimasta, joten tulin syömään wifi paikkaan. Vielä paluu edelliseen aiheeseen: Millä tavoin olen oppinut nöyryyttä Intian syrjäseuduilla? Siellä herää siitä harjakuvitelmasta, joka saattaa reissaajaghetoissa muodostua: kaikki ei pyöri matkailijoiden ympärillä. Kaikkia paikallisia ei aina edes kiinnosta ulkomaalaiset. Miksi pitäisi kiinnostaa? Intiassa tosin ongelma on usein päin vastainen, kiinnostaa liikaakin. Mutta koillisen heimoalueilla he suhtautuivat usein välinpitämättömästi. Suhtautuminen voi olla myös sitä, että olet toisen luokan kansalainen. Sinua palvellaan viimeiseksi kaupassa, koska sinua vähän kummeksutaan. Suoranaista muukalaispelkoakin saattaa esiintyä. Me ei sitä kohdattu, mutta Nagalandissa ihmiset olivat suhtautuneet vihamielisesti tuttavaamme norjalaiseen. Toiseuden kohtaamisessa muutkin reagoimistavat siis ovat yleisiä kuin: onpa mahtavaa, kivan erikoista. Reissaajilla on usein itsellä tuo asenne, että kaikki on niin hienoa, mutta he ovatkin tänne erilaisuuden keskelle itse päättäneet tulla. On eri asia, kun omalle kotiseudulle ilmestyy jotain outoa, kun itse ei ole voinut vaikuttaa tuon oudon ilmaantumiseen. Siksi on aivan ymmärrettävää jos kaikki paikalliset eivät aina pidä matkailijoista. Pelle miljoonan kuvailemat reissaajat ajattelevat kaiken voivan pyhittää rahalla: totta kai paikalliset pitävät meistä, koska tuomme rahaa. Ei se kuitenkaan aina näinkään mene, ja mielestäni on hyvä, ettei mene. Ei raha voi aina määrätä kaikesta!

En tiedä ihailisinko pienien kylien ihmisiä, jotka ajavat reissaajat tiehensä. Pohjois-Laosissakin näin kuulema tapahtuu usein, vaikka seutu on niin köyhää, että varmasti tarvitsisi matkailurahoja. Siinä on jotain hienoa. He ovat itseriittoisia. Eivät kaipaa ulkopuolisia vaikutteita. Toisaalta, onko kyse kuitenkin enemmän pelosta kuin terveestä ylpeydestä? Eikö toiseutta voi kohdata menettämättä jotain itsestään? Jos Intiankin koilliset pikku kylät aukenisivat yhtäkkiä matkailulle, heidän tanssinsa, pukeutumisensa ja taiteensa valjastettaisiin matkailun tarpeisiin. Menetettäisiinkö silloin jotain alkuperäisestä? Vai vahvistaisiko matkailijoiden kiinnostus kulttuuria, auttaisi sitä säilymään? Vaikeita kysymyksiä. Sanoisin, että matkailu ei ole yleensä ongelma jos se on vain elinkeino muiden joukossa ja jos paikka on auennut matkailulle pikku hiljaa. Tälläkin kylällä ihmisillä on myös lukuisia muita tapoja tulla toimeen: maanviljelystä ja kaupankäyntiä. Kylä on myös tottunut meihin outoihin länsituristeihin jo 70-luvulta lähtien, joten ei olla äkkiseltään tuotu mitään uusia tuulahduksia. Sinänsä tämä kylä ei ole hyvä esimerkki turismin muuttavasta vaikutuksesta, koska paikka ei ole varsinaisesti edes kovin syrjäinen, iso kaupunki on lähellä ja rikkautta on sen verran, että kaikilla on puhelimet ym. vehkeet, joilla pysyä perillä maailman menosta.

Kyllästyin nyt tähän pohdintaan, kyllähän tässä tulikin jo tarpeeksi. Nyt lähden etsimään hyvää ja luonnonrauhaisaa lukupai

……………….

29.5.14 klo 9.10

En saanut tuota eilistä sekavaa pohdintaani verkkoon, koska wifi-yhteys katkesi juuri silloin. Voi olla, että tässä omassa majapaikassanikin olisi wifi, vaikka ei se kyllä huoneeseen asti näy riittävän, pitää kohta kysellä. Turhaan metsästän wifejä ympäri kyliä jos se löytyy ”kotipesästänikin”.

En ole vielä löytänyt viihtyisää lukupaikkaa. Luonnon keskellä olisi upeita maisemia, pieniä vaaroja, joilla tuulee niin, ettei ainakaan olisi hyttysiä. Siellä ei kuitenkaan ole paikkaa, jossa istua. Maassa mönkii liikaa muurahaisia ja ties mitä pientä eläjää. Välillä olen oleskellut kuistillani, kuten nytkin, mutta ei tässä kauan kestä olla. Kuistillani on linnunpesä ja sieltä kuuluu hermoja raastavaa ja sydäntä särkevää sirkutusta aina jos viivyn tässä hetkenkin pitempään. Emolintu keikkuu tuossa läheisellä oksalla ja katselee minua pää kallellaan syyttävästi. Se ei uskalla viedä poikasilleen ruokaa, vaikka olen siirtänyt tuolini terassini äärimmäiseen nurkkaan.

Keskellä pihaa on sängyn tapainen lepopaikka, mutta siihen paistaa aurinko liian kuumasti, huvimaja taas on täynnä muita reissaajia ja paikan ainoa riippumatto koko ajan varattu. Ongelmansa kullakin. Eihän tämä nyt tosiaan varsinainen ongelma ole, mutta kerroin nyt siitä, kun eilinen päivä kuitenkin meni vaeltaessa paikasta toiseen ja etsiessä oleskelu paikkoja. Ei ollut oikein muutakaan puuhaa. Illalla söin täällä omassa majapaikassa iltapalan. Virendra isäntä oli pistänyt parastaan ja kantoi pöytään lukuisia eri kippoja ja kuppeja täynnä maittavaa pöperöä. Meitä oli syömässä noin 8 henkeä, melkein kaikki israelilaisia. Sain kuulla, että minulla on venäläinen aksentti. Ei kait siinä, mutta he yleistivät sen kaikkiin suomalaisiin, minkä virhepäätelmän yritin korjata. Mielestäni hyvin englantia puhuvilla suomalaisilla, ja yleensähän he puhuvat hyvin, on lähes britti aksentti.

No niin. Nyt tuo emolintu uskalsi käydä pesällään, vaikka istun edelleen tässä. Ehkä se ymmärsi minun olevan sen ystävä, kun hätistelin äsken pois kissaa, joka väijyi pesää. Ei kissalla kyllä olisi ollut mitään mahdollisuuksia kiivetä pystysuoraa kiviseinää, mutta kovasti se ylöspäin kuikuili, joten katsoin parhaaksi vähän sähistä sille. Oli kyllä harvinaisen komea kissa: vaalealla pohjalla pikimustia täpliä vierivieressä ja hyvin solakka ruumis, sinänsä harmi ajaa tuollainen esteettinen elukka tiehensä.

Vähän turhan unelias paikkahan tämä näin yksin on, ei mitään parhaita yksinäisen ihmisen reissukohteita. Kaikki ovat jo valmiiksi porukoissa, ovathan issejä, ja lähinnä vain istuvat ja lääryävät. Toisaalta olen aina viihtynyt hyvin myös yksin, mutta jotain pientä ohjelmaa pitäisi kehitellä…

Kasar devissä

 

      1. klo 13.15 Kasar devissä

Havunneulaset tuoksuivat ja hiekkainen polku tuntui hyvältä kenkien alla, kun tänä aamuna hyppäsin viimeisimmän menopelini kyydistä, ja lähdin vaeltamaan pientä polkua majapaikkaani. Ilma oli raikas ja kaunis kuin joka puolella loistavat kukkaset. Linnut visersivät aamukonserttiaan, aurinko paistoi jo lämmittävästi ja metsä ympärilläni huokui rauhaa. Vähän toista kuin Delhissä! Vaikka matka tänne oli olut rankka, olin polkua laskeutuessani hyvin onnellinen, että olin taas päätynyt tänne. Jonkinmoinen ”eedenhän” tämä on, kuin ihmisen alkukoti ennen syntiin lankeemusta, jos nyt tällainen raamatullinen vertaus sallitaan.

Kuinka lopulta selviydyin tänne? Palatkaamme ajassa eiliseen iltapäivään. Lounaspaikkaa haeskellessani, törmäsin jälleen papaan. Hän sanoi tietävänsä hyvän ilmastoidun ravintolan ja nimitti sitä vuorien korvikkeeksi Delhissä, pakopaikakseen keskipäivän kuumuudelta. Päädyin hänen kanssaan tuonne ravintolaan ja hän tilasi meille kaljat pienestä vastustelustani huolimatta. Kyllähän huurteinen maistui tuossa kuumuudessa, mutta minulle ei oikein sovi edes yhden kaljan juonti keskipäivällä, tulen siitä aina vain väsyneeksi. Keskustelu eteni suurin piirtein samoin kuin edellisellä kerrallakin: papa luennoi opetuksiaan ja minä kuuntelin sujuvasti. Selvisi, että hänen ”masterinsa” oli Osho ja hän oli ollut aikanaan 6-vuotta tuolla ashramissa. Valveutuneimmat lukijat varmaan osaavat arvata mihin suuntaan keskustelu siirtyi, kun hän alkoi puhumaan Oshosta ja rakkaudesta. Olihan tuo huvittava kokemus: ei minua ole ennen tuollainen ”hengen mies” yrittänyt iskeä, ja vielä omituisella koktaililla henkisyyden kautta fyysiseen.

Hän halusi välttämättä maksaa koko ateriani ja juomat. Papalla oli askeettinen olemus, mutta ei hän selvästi mikään köyhä ollut. Hän selitti rahasta huolettomasti ”Juuri nyt minulla on rahaa, sitten kun sitä ei ole, teen sitä lisää.” Tietäisinpä itsekin, kuinka rahaa voisi tuosta vain tehdä! Se on kyllä helpompaa Intiassa kuin monessa muussa maassa, koska täällä vapaayrittäjyys on sallittua. Papa halusi välttämättä muistoksi minusta aurinkolasini. Koska olin muutenkin ajatellut ostaa uudet noiden naarmuttuneiden tilalle, luovuin niistä mielelläni. Sittemmin hän lausahti ”haluan antaa sulle vastalahjan” ja katosi hetkeksi. Tullessaan takaisin hänellä oli mukanaan kokoelma sormuksia, joita sanoi joskus kaupittelevansa, ja sain valita niistä yhden hänestä muistoksi. Aivan hauska tyyppi, kova nauramaan ja mukavan hullu olemus, mutta hengellisyydestään huolimatta hän ei ollut päässyt eroon tietystä intialaisille miehille ominaisesta ”tungettelevaisuudesta.” (ei osaa pitää kohteliasta etäisyyttä)

Olin ajatellut nukkua pienet päiväunet, mutta papan jaarittelujen ansiosta en lopulta ehtinyt nukkua. Minun piti vielä ehtiä hankkia uudet aurinkolasit ja evästä tulevalle matkalle. Löysin metropysäkin helposti. Miksipä en olisi löytänyt, sehän oli suoran tien päässä? Niin, mutta olen usein kokenut, kuinka paikat ovat vain kadonneet, yhtäkkiä ne eivät ole olleetkaan siellä, missä muistelin. Tämä taikatemppu perustuu uskomattoman huonoon suuntavaistooni. Lippuluukulla oli niin pitkä jono, että siinä kesti reilu 20 minuuttia. Miksi Delhin metrossa ei ole nykyaikaisia lippuautomaatteja? Joitakin koneita olen joskus nähnyt, mutta niistä ei saa kertalippuja. Ei mitään järkeä tuollaisessa lippuluukussa, paitsi työllistävä vaikutus! Metron suunnat olivat uskomattoman hyvin merkitty, minäkään en voinut erehtyä, kun kyltti osoitti selvästi tiettyyn portaikkoon päin. Tuolta laiturilta lähti kahdenlaisia junia, sillä linja ristesi eräässä kohdin, mutta näyttötaulu kertoi selvästi, mikä juna menee mitäkin pysäkkiä kohden. En nähnyt metrossa pysäkkikarttaa, koska se oli niin pienellä ja ihmisiä seisoskeli edessä. Kun Vihar pysäkkejä alkoi tulla, mietin että toivottavasti Anand viharilla ei ole mitään toista nimeä. Intialaiset rakastavat nimetä paikkoja useilla eri nimillä tai lempinimillä. Järkeilin kuitenkin, että eiköhän metropysäkkien nimet ole pakko nimetä jämptisti. Tuihan se Anand viharikin lopulta näyttötauluun ja pääsin astumaan ulos. Ensin kaikki näytti hyvin selkeälle. Seurasin vain kylttejä, jotka viittasivat ”bus terminal” suuntaan. Metrotunneli opasteineen, ja siisteine kioskeineen näytti niin hienolle, että minulla oli kovat odotukset itse asemankin suhteen. Ajattelin siellä ehkä olevan ilmastoidun pikku ravintolan, jossa voisin syödä iltapalaa. Yhtäkkiä opastekyltit loppuivat. Kysyin yhdeltä ihmiseltä, kysyin toiselta, mutta kaikki viittoivat eri suuntiin. Näin vilkkaan tien toisella puolen hienon rakennuksen, onka oletin olevan terminaali, en vain tiennyt kuinka sinne pääsisi. Ihmisten neuvoissa oli ongelmallisinta, että he viittoivat oikealle ja sanoivat ”to left side.” Käveltyäni hetken edes takaisin ja aavisteltuani, että paikka on hyvin lähellä, turhauduin ja otin riksan. Riksakuski tienasi tuolla kyydillä varmaan elämänsä helpoimmat 20 rupiaa, sillä asema oli vain 200 metrin päässä.

Mutta millainen asema? Bussia kuin merenmutaa, mutta ei mitään järkevää järjestystä. Laiturit oli kyllä numeroitu, mutta ei nimetty mistä lähtee mihinkin. Asema oli muutenkin yksi järkyttävämmistä koskaan näkemistäni! Kukaan ei edes huudellut paikkojen nimiä, kuten yleensä. Ei ollut mitään selkeitä lippupisteitä. Muutamia koppeja oli, mutta niistäkin ensimmäiset osoittautuivat vain ”puhelimella soittokopeiksi.” No, rauhallisesti vain talssin laitureiden sekamelskassa, olihan minulla vielä rutkasti aikaa, koska kello ei ollut kuuttakaan. Olin tähtäämässä seitsemän bussiin. Kyselin ja sain vastaukseksi epämääräisiä käden heilautuksia. Lopulta löysin erään lippukopin, josta tosin ei myyty lippuja. Ensin virkailija sanoi ”ei täältä mene busseja Almoraan.” Kun sanoin tarkistaneeni netistä, että pitäisi mennä ja kysyessäni olenko Anand vihar asemalla, virkailija tulikin yhtäkkiä toisiin aatoksiin. ”Niin, täältä ei mene tuollaista bussia Almoraan”, hän sanoi osoittaen paikan ainoaa oikeasti bussia muistuttavaa menopeliä. Kai sen nyt olin jo tuossa vaiheessa arvannut: jos paikalla on satoja juuri ja juuri koossa pysyviä romukasoja ja yksi kunnon bussi, kuinka todennäköistä olisi ollut saada lottovoitto astua juuri tuohon ylelliseen bussiin. Olin jo ehtinyt siihen mennessä kauhistua bussien tasosta ja päästä ensijärkytykseni yli, joten tuossa vaiheessa oli vain helpotus vihdoin kuulla, että busseja todella menee. Tuntui jo hyvin toissijaisella, minkälaisesta bussista oli kyse. Kun sain nyhdettyä virkailijalta tiedon, että bussi on tosiaan lähdössä seitsemältä ja tulee joillekin läheisistä laitureista, olin tyytyväinen. Jaksoin jopa huvittua siitä, että virkailija kirjoitti minulle ylös bussin numeron länsimaalaisin numeroin, ja jokaisessa bussissa oli tekstiä vain hindiksi.

Vähänkin paremmilla seuduilla Intiassa, kuten esimerkiksi Assamissa, noita yksinkertaisia traktorilta kuulostavia ja kuorma-autolta näyttäviä busseja näkyy enää vain paikallisliikenteessä. Uttarachand on kuitenkin ”syvintä Intiaa”, maatalouspainotteista eli ei siis kovin rikasta. Valtiolla on nähtävästi varaa hankkia vain satunnaisesti uusia busseja. Kukaan ei jutellut minulle asemalla mitään ja sain olla täysin rauhassa. Eräs nainen vain totesi heittämistäni banaanin kuorista ”käy siirtämässä ne pois tuosta, joku voi liukastua niihin.” Olikohan nainen katsellut vähän liikaa piirrettyjä? Eräs bussi oli jo puolillaan porukkaa, kun rahastaja lopulta vaivautui huutelemaan Almoraa ja minäkin sain herätyksen, että bussi on jo paikalla. Minulle osoitettiin etupenkkiä, joka oli yksinistuttava. Arvoin paikan hyviä ja huonoja puolia. Loistavasti jalkatilaa ja jalat saa nostettua ”moottoripatin” päälle. Ei ketään vieruskaveria, joten taattu rauha. Hyvä näköala, mutta toisaalta ehkä liiankin hyvä, näkee hurjat ohitukset läheltä. Etupenkiltä myös lentää komeasti pienessäkin jarrutuksessa, koska edessä on vain tyhjää, ei toista penkkiä, josta ottaa kiinni. Päädyin kuitenkin siihen, että myönteisiä puolia on enemmän kuin kielteisiä ja varasin paikan. En vain tiennyt ottaa laskelmissani huomioon sitä, että penkki on toisiaan lähes moottorin päällä ja etenkin pienellä vaihteella ajettaessa se tärisi epämiellyttävästi saaden kaikki sisäelimet liikkeelle. Jostain syystä selkänoja tärisi enemmän kuin itse istuin, joten yritin olla nojaamatta ja loppu matkasta keksin suhteellisen mukavan asennon: käännyin selkä menosuuntaan, nostin jalat penkille ja nojasin rinkkaani.

En varsinaisesti nukkunut koko matkalla, mutta pari kertaa torkahdin lyhyesti. Kuuntelin musiikkia ja katselin öisiä maisemina. Eiväthän ne niin jylhät olleet kuin Arunachalissa, mutta kauniita kuitenkin. Bussi aloitti kiipeämisen kukkuloille vasta viiden viimeisen tunnin aikana, sitä ennen oli ollut hyvin tasaista ja leveät tiet. Eipä tuossa kukkulatiessäkään vikaa ollut. Se oli kapeudestaan huolimatta loistokunnossa ja mitään vaaratilanteitakaan ei ilmennyt.

Almorassa minulla oli uskomattoman hyvä tuuri: heti kun hyppäsin bussista, viereen ajoi auto, josta huudettiin ”Kasar devi.” Kyseessä ei ollut jeeppi eikä taksi, vissiin jonkinmoinen epävirallinen taksi. He vaativat 300 r, mut sain tingittyä 200 r ja hyppäsin kyytiin. Jeeppi olisi tietty ollut halvempi, mutta sitä olisi saanut odotella. Mielestäni 200 ei ollut paha hinta puolen tunnin matkasta, etenkin kun olin lopulta ainoa kyytiläinen.

Äsken söin ruhtinaallisesti pitemmän kaavan mukaan. Tilasin sekä aidon mustan kahvin että jasmin vihreän teen, ja ison veg koftan. Söin paikan kalleimmassa ravintolassa, koska sen puutarhasta on niin loistonäkymät alas laaksoihin. Lueskelin siellä samalla ja lekottelin kankaisessa aurinkotuolissa. Varmaan tulen täällä myös itse kokkailemaan, koska mökkeihin Flower housessa kuuluu keittiö. Nyt sain kuitenkin huoneen, jossa ei ole keittiötä eikä vessaa, koska muut olivat varattu, huomenna saan vaihtaa parempaan. 

keskusteluja papan kanssa

      1. klo 11.04 Delhissä

Hyvänen aika tätä kaupunkia, tai oikeammin Paharin katuja! Ensisilmäyksellä näyttää, että kaikkea on kaupan, mutta lopulta kaikki tuotteet ovat lähes samaa: henkarit pullistelevat hippivaatteita, myyntipöydät notkuvat koristepatsaita, värikästä laukkua pilkistää sieltä sun täältä, käsikorut valtaavat monet hyllyt kattoon asti ja erinäistä kopioelektroniikkaa tuputetaan kadunkulmissa. Kauppiaat huutelevat tervehdyksiään ja kehottavat ostoksille. Vastaan aina asiallisiin tervehdyksiin, kuten ”good morning”, mutta muut heitot sivuutan käden heilautuksella tai en reagoi ollenkaan. Ehkäpä kaikkein rasittavin on vahvasti nousevalla intonaatiolla lausuttu ja ”yeeeesss madan?” Monilla länsireissaajilla on kireä ilme, he ovat selvästi stressaantuneita tämän hyörinnän keskellä. Parhaiten näyttävät pärjäävän reilu 50-vuotiaat vanhat hipit, heillä tuntuu riittävän hymyä kauppiaillekin ja heillä on usein sopivan letkeä asenne kaikkeen. Osa vanhoista hipeistä vaikuttaa olevan iloisesti vähän pihalla kaikesta. Luultavasti täällä viihtyäkseen täytyykin olla vähän hullu.

Itse en ole vielä päässyt aivan noiden vanhojen hippien tasolle. En voi sanoa suorastaan viihtyväni, mutta minulla on ollut monia hauskoja hetkiä tuolla katuvilinässä ja kahviloissa. Vaikka en varsinaisesti nauti katujen kiireisestä elämästä, en ole kyllä mitenkään stressaantunutkaan. Kaikille en hymyile, kuten ”hc hipit”, mutta kyllä minulta hymy irtoaa aina jos joku heittää vähänkin paremman jutun, tai lausuu kohteliaisuuden.

Jo eilen illalla vaihdoin muutaman sanan erään intialaisen papan kanssa, joka oli Dimon kahvilassa länsireissaajien piirittämä. Koko kahvila tuntui kuuntelevan papan filosofointia henkeään pidättäen, kun hän luennoi mietteistään. Kaikki kuuntelivat keskittyneenä, mutta kieli oli niin nopeasti soljuvaa, etten itse ymmärtänyt siitä mitään. Elämäntarkoituksesta ja syvimmästä olemuksesta hän puhui. Viesti ei ollut kovin omaleimainen: tarkoitus on rakastaa. Mitä rakkaus sitten on? Hän analysoi rakkautta monin sanankääntein. Sittemmin he soittivat erään naisen kanssa jonkun hindu biisin, nainen puhalteli huiluunsa ja papa hakkasi rumpuja. Soiton jälkeen papa yhtäkkiä nousi paikaltaan ylös, käveli minua kohden ja tuikkasi paperilapun käteeni. Siinä oli hänen sähköpostinsa ja puhelinnumeronsa ja allekirjoituksena ”I love you”. En ollut puhunut hänelle siihen mennessä mitään ja hän vain äkkiseltään antoi tuollaisen lapun! Sittemmin kyllä juttelimme muutaman sanan ja keskusteluun osallistui myös ravintoloitsija sekä vanhahko hippi nainen. Keskustelu koski ikuisuusteemaa, onko Intia henkinen maa ja onko maassa tiettyä taikaa. Heidän tarkoituksensa oli vakuuttaa minut siitä, että Intia on hyvin maaginen paikka. Heidän piireissään henkisyydestä on varmasti helpompi vakuuttua. Jos on kierrellyt vain Goalla ja Dharamsalassa, liikkuen joogien ja papojen piireissä, käyden meditaatiokursseilla, Intia varmasti tuntuu hyvin maagiselle. Jos taas tulee suoraan Assamin mitään sanomattomista, ja silkkaa kapitalismia huokuvista kaupungeista, (Mahulin saari poikkeus, siellä oli hieno ilmapiiri, mutta se ei ollutkaan kaupunki) voi olla vaikea tuulettaa Intian henkisyyden puolesta. Totta kai myönsin, että Intia on myös henkinen maa. Mutta yritin selittää kantaani, että usein henkisyyttä on vaikea nähdä kaiken materialismin takaa. Sanoisin, että Intialla on vahva spiritualistinen historia, ovathan monet henkiset harjoitteetkin, kuten jooga tässä maassa syntyneitä. Sieltä historian kätköistä huokuu vielä henkisyyttä nykypäivään asti, mutta joskus tuo tuulenhenkäys on hyvin heikko. Tietyissä paikoin se on vahvempi, mutta pitää nähdä juuri se, että Intiassa on hyvin erilaisia paikkoja. Kuten luonto on tässä maassa kaikkialla vähän erilaista, niin on myös henkisyydenaste.

Tänä aamuna, kun olin syömässä, papa tuli juttelemaan ilman ”opetuslapsiaan”. Hänen elämäntarinansa kuulosti hienolle: hän oli syntynyt Varanasissa, hänen isänsä oli hindupappi, joka vei poikansa 10 vuodeksi Himalayalle henkistymään, juuri Patrinathiin, jossa Kallekin nyt on. Aikuis-iällä hän on välillä asunut vuorilla ja meditoinut, välillä laskeutunut alas, etsiytynyt kaupunkeihin ja opettanut meditaatiota. Arambolissa Goalla ja Dharmastalassa hän pitää länsimaalaisille meditaatiokursseja, jonne yritti minuakin kysellä.

Ymmärsin hyvin, kun hän kertoi elämästään, mutta alkaessaan luennoida opetuksistaan, hänen englantinsa meni niin vaikeaksi, etten paljon saanut irti. Hare krishnaa hän enimmäkseen harjoitti, mutta kannatti myös Shivaa, ja lopulta hänen mielestään oli aivan sama, mihin uskontoon kuulut. Hänen mielestään sydämen usko oli tärkein, että osaa ajatella ja tuntea sydämellään. Viisaita sanoja. Mitäpä niihin olisi voinut kommentoida? Toistelin olevani samaa mieltä, että uskontojen ykseys on oleellista. Seuraavasta olin kuitenkin eri mieltä. Hän totesi: heti, kun näin sinut huomasin, että sinulla on hyvä energia. Mielestäni omat energiakenttäni ovat jo pitkään toimineet vajaateholla. Tunnen itseni usein hyvin laiskaksi ja saamattomaksi. Tosin juuri tuolla hetkellä olin hyväntuulinen, joten ehkä hän vaistosi sen energiana. Mitä hän sitä paitsi lopulta tarkoitti ”energialla”? Silläkin tarkoitetaan niin eri asiaa idässä kuin lännessä, tai eri ”piireissä”, sosiologisin termein puhuisin ”kielipelistä”.

Lopuksi papa lurautti minulle vielä Hare krishna laulut uskomattoman sointuvalla äänellä siihen nähden, että hän näytti polttavan paljon, ja sitten hyvästelimme. Voi olla, että näen hän et vielä kohta lounasaikaan.

Kai nyt sitten lähden tänään Almoraan. Voisin myös lähteä tuon papan ja muutaman muun länkkärin kanssa Dharmastalaan, tai voisin jäädä tänne. 10 päivää Delhissä kuulostaa kuitenkin liian pitkälle! Ja vaikka papan opetukset olivat viisaita, en varmaan jaksaisi kuunnella niitä päivästä toiseen. Muiden reissaajien kanssa jäisin myös taka-alalle, syrjäydyn aina isommissa porukoissa, täällä erityisesti huonon kielitaitoni vuoksi. Kun englantia puhutaan nopeasti, se vain soljuu korvissani, sanat puuroutuvat ja en saa niitä kiinni.

Miten vaikeaa voi olla ajaa metrolla oikealle pysäkille, jonka nimi lukee Kallen kirjoittamassa lapussa, löytää bussiasema, joka on aivan metron tuntumassa, ostaa lippu Almoraan, kun asemalla on varmasti paljon neuvojia, ja ottaa jeeppi Almorasta Kasar deviin, kun jeeppejä varmasti vilisee kaduilla aamutuimaan? Hmm..ei kuullosta vaikealle. Mutta olen yksin sen verran hajamielinen reissaaja, että saattaa tuossakin tulla mutkia matkaan. No, eipä siinä. Ei ole ainakaan aikataulupaineita, aikaa on reippaasti, vaikka sitten pieniin suunnitelmien päivityksiinkin tilanteen niin vaatiessa…

Hieno museo Delhissä yms

      1. klo 8.50 Delhissä

Kalle lähti tänä aamuna Kuruksetran kautta Haridvariin. Olen nyt täällä omineen. Niin on moni muukin yksinäinen naisreissaaja tuolla Delhin Pahar ganjin kaduilla. Ei näillä tallatuilla reiteillä ole mitään ongelmaa reissata yksin, vaikka nyt sattuisi olemaan ”toista sukupuolta”. Intia on edelleen hyvin turvallinen maa katuväkivallan suhteen, vaikka joukkoraiskaukset olivatkin mediassa paljon esillä, mutta jos verrataan vaikka Suomeen ja suhteutetaan väkilukuun, Intia on suorastaan turvallisuudenkehto. Enemmän minua pelottaa kävellä Oulun kaduilla viikonloppuisin myöhään illalla kuin täällä Delhissä päivällä tai alkuillasta.(tai jopa yöllä täällä on tuntunut ja näyttänyt hyvin rauhalliselle, kun olemme tänne joskus aamuyöstä tupsahtaneet, mutta yksin en tietty liiku yöaikaan)

Eilisestä päivästä:

Aamupalan jälkeen Kalle päätti lähteä kyselemään itselleen junalippuja aseman turistitoimistosta, koska Kuruksetran junaan oli enää turistikiintiölippuja jäljellä. Muutenhan liput on nykyään kätevintä hankkia netistä. Tuo on hyvin suosittu toimisto, koska sieltä voi hankkia liput kaikille junareiteille Intiassa ja sieltä saa myös neuvontaa kaavakkeiden täyttöön, tietoa junista yms. Tiesin, että toimistossa voi vierähtää aikaa ja juuri siksi lähdin mukaan. Oli mahtavaa päästä ilmastoituun tilaan yli tunniksi! Täällä Delhissä pitää hyödyntää kaikki harvat tilaisuuden päästä nauttimaan ilmastoinnista, koska toisin kuin vaikkapa Bangkokissa, aika harva ravintola tai kauppa lopulta on ilmastoitu. Huoneeseemmekaan emme nyt tätä ylellisyyttä piheydessämme ottaneet. Yöaikaan vielä juuri ja juuri pärjää ilman ilmastointia jos huoneessa on tehokas tuuletin. Kun tulemme takaisin Delhin reilun viikon päästä, on varmaan pakko nöyrtyä maksamaan ilmastoinnista.

Nautiskelimme siis viileydestä aseman lipputoimistossa. Noin tunnin ja vartin jälkeen tuli Kallen vuoro rynnätä tiskille, ja minä jäin odottamaan saaden erikoista seuraa. Eräs venäläinen Alex tuli kysymään aamupalarahaa. Kalle muisti saman tyypin jo viime reissultamme! Onko hän jumittunut tänne Delhiin elämään muiden reissaajien armonpalojen varassa? Onko hän juhlinut kaikki rahansa, ettei voi palata kotiin? Tai ehkä hän ei vain halua palata. Joskus olemme kuulleet juoruja reissaajista, jotka ovat niin kiintyneet elämäntapaansa, että rahojen loppuessa, alkavat kerjätä tai ryöstää muilta reissaajilta. 100 rupiaa Alex pyysi ja vähän tuli huono omatunto, kun en antanut. Vältin tilanteen selittämällä, ettei minulla ole juuri nyt rahaa ja kysyn mieheltäni. Menin lipputiskille Kallen viereen ja K oli sitä mieltä, ettei tietenkään anneta. Kun kävelimme pois toimistosta, lausahdin tälle kerjääjälle pikaiset pahoittelut. Eihän se 100 rupiaa paljon olisi ollut, mutta mieluimmin annan intialaisille köyhille. He ovat kuitenkin aidosti rahan tarpeessa, ja useimmiten täysin ilman omaa syytään huonossa asemassa. Junassa annoin aina mielelläni muutaman kolikon köyhille, jotka tekivät jotain rahan eteen, kuka siivosi junan lattian, kuka lauloi.

Seuraavaksi suuntasimme nettiin hankkimaan minulle e-kirjoja. Prosessi oli melkein yhtä vaikea kuin edellisenkin kerran. Ensimmäisessä koneessa Adope ohjelma oli japanin kielellä. Kieli ei vaihtunut, vaikka yritimme klikata sitä englanniksi. Vaihdoimme konetta, mutta toisessa koneessa oli sama juttu. Kieli pysytteli itsepäisesti japanilaisissa koukeroissa! Vaihdoimme nettipaikkaa ja homma alkoi edistymään. Jouduimme kuitenkin jälleen latailemaan useita ohjelmia. Viime metreillä koko kone meinasi jumittua, kirjaimet ilmestyivät ruutuun hidastetusti. Sain kuitenkin lopulta useita ilmaisia e-kirjoja! Loistavaa! Suomenkielisiä paperikirjoja ei ole näkynyt kuin eräässä kirjakaupassa muutamia, ja heillä oli uskomattomat ryöstöhinnat. 500 rupiaa kirjalta eli noin 6 euroa! Suomessakin ostan käytettyjä kirjoja kahdella eurolla. Yritin selittää kauppiaalle, etteivät vanhat kirjat maksa edes Euroopassa tuota luokkaa, mutta kauppias vain totesi ”nämä kirjat ovat täällä hyvin suosittuja, siksi tämä hinta.” Varmasti ovatkin suosittuja, nuokin yksilöt olivat selvästi maanneet vuosikausia hyllyjen kätköissä pölyttymässä. Ei täällä lopulta niin paljon suomalaisia pyöri muihin kansoihin nähden, ja monet lukevat kirjojaan tablelta tai ovat vaihtaneet koko lukemisen tablen näpyttelyyn.

Sarawan bawan ravintola houkutteli aamun asioilla juoksemisen jälkeen. Niinpä otimme riksan kohti Connaughtia. Sähköriksa keskeltä main basaaria oli liian kallis, joten kävelimme kadun päähän ja otimme sieltä pyöräriksan. Riksathan eivät saa ajaa aivan Connaughtille, joten saimme kävelläkin pienen matkan. Tuolla alueella on kuitenkin miellyttävä kävellä, sillä siellä kävelytiet kulkevat varjoisten pylväiden alla rakennusten suojissa, on liikennevaloja ja suojateitä. Alue on täynnä kirjakauppoja, hienoja liikkeitä ja ravintoloita, joten se hyvin modernin näköistä kaupunkia. Muutenkin Delhi on nyt näyttänyt hienommalta kuin muistinkaan, varmaan johtuen siitä, että olimme koillisessa niin monissa rähjäisissä kaupungeissa!

Herkuttelimme Sarawanilla niin sanotut pikalounaat ja otimme jälkiruuaksi jäätelötikut. Siellä olisi ollut myös herkullisen näköistä pallojäätelöä, mutta näillä keleillä on parasta pysytellä tehdaspakatuissa tuotteissa. Lehdessä oli eilen hauskat ohjeet, mitä pitää muistaa hygieniasta kuumilla keleillä. Juttu alkoi ”Älä koskaan syö ulkona.” Eihän ohjeessa ollut intialaisittain mitään järkeä! Täällä kaikki syövät jatkuvasti ulkona, jopa köyhemmät käyvät ravintoloissa tai ostavat myyntikärryistä ruokaa. Sitten siinä lueteltiin vielä tuotteita, jotka ovat ehdottomasti ei, ja kantavat usein lavantautia. Näihin kuuluivat valmiiksi leikatut hedelmät ja vihannekset sekä puristetut mehut, eli intialaisten kestosuosikit. Tällä hetkelläkin kadut notkuvat kauppiaita, jotka myyvät herkullisen raikkaan näköisiä vesimeloniviipaleita, kurkkusuikaleita tai puristavat hedelmämehuja, ja kauppa tuntuu käyvän. Usein kauppiaat ovat vielä sijoittuneet vilkkaiden teiden varsiin, jolloin kaikki pöly ja pakokaasut leijailevat hedelmien päälle. Ei tunnu häiritsevän, ei kauppiaita eikä ostajia! Onneksi suurin osa länsireissaajista sentään näyttää osaavan välttää noita tuotteita. Tosin suurin osa heistä uskoo, että ravintoloista voi kuitenkin ostaa mehuja. Ehkä voi, mutta toisaalta kokki voi käsitellä hedelmiä ja vettä aivan yhtä huolimattomasti kuin katukauppiaatkin.

Seuraavaksi päivä jatkui lepäilyn merkeissä. Illemmalla lähdimme katsastamaan metropysäkin, jonne minun pitäisi osata päästäkseni Anand vihar bussiasemalle, josta lähtee yöbusseja Almoraan. (mieluiten menisin päiväbussilla, mutta niitä ei ollut tarjolla) Pysäkki oli yllättävän lähellä ja niin yksinkertaisen reitin päässä, etten edes minä voi eksyä. Ramakrishna ashram aseman edessä selvisi, miksi pysäkki on tuon niminen. Hetken mielijohteesta päätimme pyörähtää rakennuksen pihassa, joka näytti valtavine Auringonkukkineen viehättävältä. Satuimme kävelemään aivan rakennuksen eteen ja huomasimme siinä lipun myyjän. Vähän aikaa asiaa tutkailtuamme, selvisi mihin hän myy lippuja. Näimme mainoksen, joka kertoi 3d esityksestä. Emme yhtään tienneet, mikä esitys on kyseessä, mutta koska lippu oli vain 20 rupiaa, päätimme mennä sisälle. Ihmetyksemme oli suuri, kun oven takaa aukeni museo! Ja millainen museo? Niin nykyaikaisen viihteellinen, elämyksellinen ja tietotekniikkaa hyödyntävä, ettemme olleet sellaiseen kuuna päivänä Intiassa törmänneet! Museo ei sinänsä ollut suuren suuri, mutta siellä oli monenmoista laitetta ja monitoria, jotka kertoivat Swami Vivekandan elämästä. Museo oli siis tuon gurun elämän ja opetusten ympärille rakennettu. Museo oli niin upouusi, että kaikki laitteet toimivat vielä mallikkaasti. Joskus olimme Intiassa käyneet museossa, joka yritti olla hieno ja uudenaikainen, mutta siellä kaikki laitteet olivat rikki. Intialaiset ovat maailman laiskempia ylläpitämään tai huoltamaan asioita, sen huomaa hotelleistakin. Uutena hotellit ovat hienoja, mutta ränsistyvät huippunopeasti, koska mitään ei korjata.

Katsoimme myös lyhyen animoidun 3d-elokuvan Swami Vivekandan elämästä. Elokuvan pätkä oli lähinnä elämyksellinen ja huippuesteettinen, gurun opetukset jäivät vähän taustalle. Esitys oli kuitenkin hyvin nautinnollinen juuri visuaalisuutensa vuoksi! Tietenkin myös tehokas ilmastointi ja mukavat lähes makuuasentoon kallistuvat penkit, lisäsivät miellyttävän elämyksen tuntua. En oppinut museossa paljonkaan, siitä huolimatta, että museo-opas tuli koko ajan antamaan lisätietoa asiasta kuin asiasta, mutta silti olin haltioissani museosta. Ehkä olen pohjimmiltaan enemmän esteetikko kuin järki ihminen. Opin vain: Swami on arvonimi suurelle opettajalle, joka on valaistunut, swameja on historian saatossa ollut monia, jopa eräs saksalainen nainen, Vivekandan opetuksissa keskeistä oli painottaa uskontojen samankaltaisuutta, ja kertoa, tiestä valaistumiseen; sinne johtaa neljän eri joogan polku.

Suosittelen lämpimästi tuota museota. Se tosiaan löytyy Ramakrishna metropysäkin edestä, siis Paharin pääkatua vain eteenpäin. Tosin museo on auki vain viikonloppuisin. Suosittelen myös nykyistä hotelliamme Mother palacea. Olemme olleet Delhissä ainakin seitsemässä eri hotellissa, ja tässä on tähän mennessä paras hintalaatusuhde. Huoneet ovat hyvin siistejä, hiljaisia, niissä on wifi, digi tv, pieni parveke ja sängyissä pehmeät patjat. Paikan pitäjä on mukavan leppoisa, ei tunkeileva, mutta ystävällinen. Paikka löytyy, kun kääntyy sivukadulle Vivekin kulmasta, kävelee legendaarisen huijari klinikka Guptan ohi (Suomessa näytetyssäkin dokumentissa oli kerran tästä huijari lääkäristä, mutta silti paikka edelleen pystyssä) ja seuraa Mother palace kylttiä.

 

Illalla kävimme juomassa pari kaljaa puoliksi My baarissa, jossa oli hirveä hulina päällä. Paikka oli lähes täynnä ja intialaiset näyttivät iloista naamaa. Heillä oli aivan juhlimismeininki! Usein, kun intialaiset juovat, se tehdään piilossa ja häpeillen, siksi pimeissä baareissa on usein ankea tunnelma, mitä niissä harvoin olemme pyörähtäneet. Yleensä vain kurkanneet ovelta, saako sieltä ruokaa. Baarissa oli jopa kourallinen intialaisia tyttöjä, mikä on hyvin harvinaista. Suosittu paikka oli varmaankin siksi, koska siellä iso kalja oli verojen jälkeen vain 107 rupiaa, kun se pikaisten tiedustelujen jälkeen oli näyttänyt muualla olevan usein jopa 180 r.

 

Keuhkot täällä Delhissä ovat vähän kovilla. Välillä hengitys tuntuu raskaalta. Tämä kaupunki nauttii nykyään maailman saastuneimman suurkaupungin tittelistä! Mutta koska muuten viihdyn täällä hyvin, olen täällä vielä yhden yön ja päivän. Lähden huomenna illalla yöbussilla Almoraan, jos vain onnistun saamaan lipun.

Assamin kuvia

Nyt tarkeee! Delhissä lämpö huitelee nyt päivisin 42 tienoilla, yöksi lämpö laskee, mutta nähtävästi hyvin hitaasti. Vieläkin näyttäisi olevan 33, vaikka kello on jo 20.15. Katsoimme forecan sivuilta myös muiden kohteiden lämpötiloja. Gangotrilla, jonne Kalle on suuntaamassa lämpö oli alle 5 ja välillä näytti satelevan räntää. Almoran tienoilla eli Kasar devissä, jonne minä taas olen suuntaamassa odottelemaan Kallea hänen pohjoisen kierrokseltaan, taas on ihanne lämpö eli koko ajan alle 30, yöllä vähimmillään 15.

Näyttäisi aika varmalle, että tiemme eroavat vähäksi aikaa. En näe mitään mieltä lähteä enää istumaan pitkiä bussimatkoja (no yksihän minulla olisi joka tapauksessa edessä, mutta vain yksi), koska koilisessa tuli jo istumalihaksia kulutettua urakalla. Nuo bussireiti ovat myös varmasti osastoa “drive slow, live long”, kuten kyltit kehottivat Arunachalin vuoristoteillä. En mitenkään pelkää noita teitä, ihminen kohtaa loppunsa, kun on tarkoitettu, mutta eivät ne silti miellyttäviä ole. Luihin ja ytimiin tunkeutuva kylmyyskään ei oikein kiehdo, koska sitä saa kokea Suomessa aina tarpeeksi. Pieni viileys on aina virkistävää, kuten Tawangissa, mutta kunnon kymyys vain on kerta kaikkiaan liian hytisyttävää.

Laitan nyt tähän muutamia Assamin kuvia. Nyt osaan jo laittaa kuvatekstit kohdilleen. Pahoittelen, ettei kaikiss

Hauska laivatemppeli puutarhoineen Lakhimpurissa.

Hauska laivatemppeli puutarhoineen Lakhimpurissa.

 

Kuten kuvasta näkyy, pyöräilimme Majulin saarta ristiin rastiin.

Kuten kuvasta näkyy, pyöräilimme Majulin saarta ristiin rastiin.

DSCN9306

Hauska kyltti. Kuka haluaa ostaa virtsaa? Ehkä maanviljelykseen?

Hauska kyltti. Kuka haluaa ostaa virtsaa? Ehkä maanviljelykseen?

 

Majulissa kalastettiin pitkillä ja kapeilla veneillä

Majulissa kalastettiin pitkillä ja kapeilla veneillä

 

valtavia rumpuja eräällä sattralla (Majulin munkkien pyhiä rakennuksia)

valtavia rumpuja eräällä sattralla (Majulin munkkien pyhiä rakennuksia)

 

Rang Ghar niminen argeologinen rakennus, vanha viihdeteatteri 1750 luvulta, Sivasagarissa.

Rang Ghar niminen argeologinen rakennus, vanha viihdeteatteri 1750 luvulta, Sivasagarissa.

DSCN9387

Cooch Beharin palatsi oli loisteliaan punainen

 

 

Valtava palatsi Cooch beharissa. Kuinka niin mitättömän ja ruman kaupungin keskeltä voi nousta jotain näin suurta ja kaunista?

Valtava palatsi Cooch beharissa. Kuinka niin mitättömän ja ruman kaupungin keskeltä voi nousta jotain näin suurta ja kaunista?

a edellisissä kuvissani vissiin ole näkynyt kuvatekstejä! Laitoin kyllä tekstit “otsikko osioon”, mutta ne eivät tulleet kuvien yhteyteen.

Delhissä 23.5.14 klo 12.07.

Laitan nyt tähän tekstit, jotka kirjoitin eilen ja toissa päivänä. Tätä hetkeä en ala sen syvällisemmin kommentoimaan kuin, että viimeisin juna yö oli rankka ja sen ansiosta olen lähes ihmisraunio. Elossa kuitenkin ollaan edelleen ja enemmän kuin tyytyväisiä sijainnistamme nyt. Delhi osaa kyllä hemmotella syrjäkyliä kolunneita reissaajia: kaikki palvelut valmiiksi pureskeltuna sen kuin vain käden ojentaa, intialaisia joille länsimaalainen ei ole maailman suurin ihme, joten kommunikoinnille on edes jonkinmoiset puitteet ja ennen kaikkea helposti löydettävä ja kohtalaisen tasokas ruoka.

Ensimmäiset kaksi junayötä nukuin hyvinkin makoisasti, mutta viimeinen oli täysi fiasko: alapedin lapsi parkui turhautumistaan, kun vanhemmat olivat antaneet sen nukkua koko päivän, joten eihän sitä yöllä väsyttänyt, ihmiset sammuttivat ja sytyttivät kirkasta loisteputki valoa pääni päällä, selkääni särki, hyttyset jyrsivät, alkuyöstä oli hikistä, ennen auringon nousua chai kauppiaat huusivät käytävällä ja ihmiset pakkailivat huirveällä hälinällä jo viideltä, koska eivät tienneet junan olevan 3 tuntia myöhässä.

21.5.14 klo 18.20 Cooch Behar, Länsi-Bengali

Palatsi kuin Ranskan Versailes, laajat puutarhat ja klassista arkkitehtuuria. Muuten Cooch Beharin kaupunki ei tarjoa yllätyksiä, taattua Länsi-Bengalia likaisuuksineen, markkinahumuineen ja ruuhkineen.

 

Päivän haaveet täytetty; t-paita, aluspöksyt, palatsin löytäminen, hyvin syöminen hienossa ravintolassa ja jäätelö, joka ei ollut sulanut. Pistaasi jäätelöpuikko kruunasi onnistuneen päivän! Jo junassa yritin ostaa jäätelön. Kysyin, saanko nähdä heidän jäätelönsä. Kun he raottivat kantamansa kylmäarkun kantta, pääsin kokeilemaan jäätelöitä; ensimmäinen täyttä mehua, ei mitään kiinteyttä, toisessa suklaapuikossa tuntemukset kuin märässä sohjolumipallossa. Sitten he vielä ihmettelivät, kun kauppoja ei tullut ja tulivat 5 minuutin päästä kysymään uudestaan!

 

Kaupustelijoita riitti junassa tasaisena virtana. Heitä vyöryi käytävillä minuutin välein. Kaikki vanhat tutut tuotteet olivat edustettuina; tuore kurkut mausteilla, sipuli purit, paistetut pähkinät, avaimenperät ja muu rihkama ja totta kai chai-teet. Uusiakin tuotteita oli, hämmentävimpinä: popcornit, kännykkätarvikkeet, vuosien takaa tv-shopista tuttu lihaksia supisteleva vyö, metallipötköjä, joiden tarkoitus ei selvinnyt, naisten alusvaatteita, muistitikkuja, litsi hedelmiä yms. Kauppiaita oli enemmän kuin koskaan! Onneksi kukaan heistä ei vaeltanut yöllä käytävillä. Yöllä saimme nukkua ihmeen rauhassa, aamusta kuumuus ainoastaan häiritsi, koska alapetiläiset sammuttivat ropelit. Lämpötila oli muuten ihmeen siedettävä, ottaen huomioon että tänään on ollut hyvin kuuma päivä. Kun kävimme tehokkaasti ilmastoidussa ravintolassa syömässä, astuessamme ulos tuntui kuin kuuma seinämä olisi iskeytynyt päin kasvoja.

 

Palatsi, jonka kävimme kurkkaan oli kuin pieni Versailes. Ihan pieni ei tuokaan ollut, mutta ei sentään niin valtava kuin Ranskan serkkunsa. Harmillisesti alkuperäisestä sisustuksesta ei ollut jäljellä kuin seinäkoristeet ja maalaukset ja satunnaiset huonekalut. Palatsi oli muutettu museoksi ja se oli vain osin auki, kaikkiin huoneisiin ei päässyt. Olihan se silti arkkitehtuurisesti vaikuttava! Se oli renessanssimaista tyyliä pylväineen ja kaarineen. Tyypillisesti sen oli myöhemmin maalattu osin kirkkaan punaiseksi, sellaiseksi Intian punaiseksi, jota suositaan esim. Kolkatassa. Alun perin rakennus oli ollut kokonaan klassisen vaalea, mutta nähtävästi maharasthra oli halunnut siihen piristystä. Intialaisethan rakastavat kirkkaita värejä. Tuo ruhtinas oli asunut palatsissa vuoteen 1949 eli vielä pari vuotta Intian itsenäistymisen jälkeen.

 

Edellinen junamme oli vain tunnin myöhässä ja seuraava junamme saapuu juuri, eli vain puolisen tuntia myöhässä. Nyt pitää juosta…

 

      1. klo 11.40 Junassa Piharin tienoilla.

 

 

Oletteko muut Intian kävijät huomanneet, kuinka intialaisilla on paha tapa sanoa ”it is OK” aivan väärissä kohdin? Silloin, kun he ovat tilanteessa itse ikään kuin altavastaajina, ja heidän pitäisi pahoitella asiaa, he ottavatkin roolin, jossa rauhoittelevat toista osapuolta asian olevan OK. He kääntävät tilanteen läntisten moraalisääntöjen näkökulmasta katsottuna aivan päälaelleen.

 

Äsken sain lounaan eteeni, vaikka kello oli vasta 10. Yleensä junissa lounas tarjoillaan 12-14 välillä. Sanoin ”Eikö ole vähän aikaista, en ole vielä nälkäinen?” Junatarjoilija vain totesi ”it is OK,” kuin paremmin tietäisi minulle sopivat ruoka-ajat. Ei pahoittelua ei selityksiä.

 

Junamatkalla tämän reissun alkutaipalella, eräs ipana pissasi junan lattialle aivan meidän jalkojen juurelle. Pissat vain valuivat lahkeen suusta ja äiti katsoi lasta hymyillen. Ei lapsi sentään aivan kengillemme pissannut, mutta lähellä se oli ja jouduimme siirtelemään jalkojamme pois lätäkön alta, joka levisi lattialla joka suuntaan. Kun yritimme löytää jaloillemme kuivaa kohtaa, ipanan äiti totesi meille ”it is OK.”

 

Vielä yksi juna esimerkki. Eilen illalla asettautuessamme tähän hyttiloosiin, eräs toinen junaan juuri noussut matkustaja heilautti laukkunsa minun sänkyyn yläpetille. Kalle siihen totesi ”hei, ne on meidän sängyt, älä laita sinne laukkuasi, me kiivetään niihin aivan kohta nukkumaan” Intialainen siihen ”it is OK”, ja laittoi laukkunsa kaikesta huolimatta sänkyyni. Kalle joutui vielä uudestaan sanomaan ja tarttumaan laukkuun, ennen kuin viesti meni perille.

 

Jos telkkari ei näy ilmastointi ei toimi hotellihuoneessa, ja jaksamme huomauttaa asiasta, ensimmäinen vastaus on aina ”it is OK”. He tarkoittavat, että on normaalia, ettei televisio näy jos esim. juuri tuolloin on ”oikean” (sähkö aina monenmoista, valot toimivat usein vaikka olisikin katko, kai ne toimii generaattorilla) sähkön katko, tai että huone on aivan hyvä muuten, vaikka ilmastointi ei toimisikaan. Ilmastointi lähes tuplaa huoneen hinnan, joten se ei todellakaan ole OK jos se ei toimi. Harvoin edes otamme ilmastointia, koska se on niin kallista ja usein siinä on ongelmia, ainakin sähkön kanssa. Onneksi tällä reissulla on ollut sen verran viileät kelit, että ropeli on riittänyt mainiosta. Nyt vähän haaveilen ilmastoinnista, sillä täällä junassa lämpö on arviolta 42, ja Delhissä sanomalehden mukaan 25-39 astetta. Iso ero päivän ja yön välillä!

 

 

Ymmärtäkää siis intialaiset, että kaikkia virheitä ei voi kuitata, lausahtamalla asian olevan OK! Intialaisia voi kansana kehua avuliaiksi, innostuneiksi, ulospäin suuntautuneiksi, ehkä jopa ystävällisiksikin, mutta kohteliaita he eivät kyllä ole. Intialaiset ovat oman kokemukseni mukaan maailman epäkohteliain kansa!

 

……….

 

Eilen tunnelmat olivat kuin jollain katastrofi alueella junan pyyhältäessä asemalle. Juna jäi loppupäästään asemalaiturin ulkopuolelle ja se aiheutti valtavan hämmingin. Mekin huomasimme oikeaa vaunua kohden rynnätessämme, että laituri loppui kesken. Meidän vaunumme, niin kuin moni muukin, oli sepelimurskan ja pusikoiden keskellä. Miksi ihmiset juoksivat niin hätäisesti? En tiedä muuta kuin, että koska hekin juoksivat, meidänkin piti juosta, tai olisimme jääneet jalkoihin. Ihmismeren seassa kompuroimme pimeässä kivenmurikoiden muljahdellessa kenkien alla. Paljon ei nähnyt, minne astui, vain välillä kirkkaalla yötaivaalla välkkyvät salamat valaisivat maiseman. Joku vanha mies kompastui ja meinasi jäädä jalkoihin, onneksi hänet autettiin ylös. Lapset parkuivat, kun vanhemmat nykivät heitä väkisin käsistä. Ehkä junaan nousun ei tarvitsisi olla noin hätäinen tilanne! Ihmisten kiire ja paniikki syntyy aina siitä, jos väkeä on liikaa laiturilla ja matkustajat tietävät junan pysähtyvän vain pari minuuttia. On kai käynyt niin, että kaikki eivät vain ole ehtineet junaan, vaikka heillä olisi paikkaliputkin. Junaan nousu on kuitenkin hidasta, koska oviaukot ja käytävät ovat ahtaat. Nyt sitä hidasti vielä laiturin puuttuminen. Jos laituria ei ole, ensimmäinen porras on yli navan korkeudella, joten junaan on hidas ja työläs kavuta pystyjä portaita myöten.

Sivasagarissa

 

      1. klo 18.50, Simaluguri

 

Täältä korvestahan löytyi maailmankansalaisia. Yleensä Suomi ei sano ihmisille mitään, he vain mieltävät sen olevan Englannin naapurimaa, koska Finland ja England kuullostavat äännettyinä niin samalle. Eräs vanhempi pariskunta oli käynyt Rovaniemellä ja he ylistivät paikkaa.

Olemme pienen vaikkakin vilkkaan kylän rautatieasemalla. Päivä on päättymässä aivan suotuisissa merkeissä. Pääsimme tänne ”parempien ihmisten” odotushuoneeseen, koska kukaan ei kysellyt ovella lippuja. Täällä on kunnon tuuletus ja kohtalaisen puhtaat vessat. Tähänkin päivään on kuitenkin mahtunut kaikenmoista pientä vastusta.

 

Palatkaamme vielä hetkeksi Majulin saarelle. Turistitoimiston opas kertoi meille monenmoista tarinaa saaren kulttuurista: Saaren uskonto oli uusi visnulaisuus, jossa oleellista oli rukoileminen. He eivät kannattaneet mitään uhraamista, vaan tärkeintä oli rukoilla. Heidän tärkein jumalansa oli Garuda, jonka edessä rukoiltiin äänekkäästi, usein laulettiinkin. Kaikenmoinen naamioteatteri ja tanssi oli tärkeä osa saaren kulttuuria. Saarella oli kolme eri heimoa ja niiden yhteenlaskettu osuus saaren väestöstä oli noin 15 prosenttia, suurin osa siis oli kuitenkin assamilaisia. Opas intoutui selittämään pitkään assamin kielestä. ”Meillä ei ole juoda sanaa ollenkaan, käytämme syödä sanaa kaikesta mitä pistetään suuhun, siis syömme vettä ja tupakkaa. Koska assamin kieli on niin omanlainen, meidän on vaikea oppia hindiä. Muualla Intiassa aina nauretaan jos sanon syöväni teetä.”

 

Lähdimme tänä aamuna kuuden tienoilla Majulissa kohden lauttarantaa. Kaikki sujui huomattavasti sutjakammin kuin tullessa, menimmehän varsinaista ”virallista” reittiä. Lautta jopa lähti seitsemän aikoihin, joka oli sen varsinainen lähtöaika. Lautta oli tällä kertaa aivan lautan näköinen, ei mikään soutuvene. Vaatimaton ja puinen paatti se kyllä oli, mutta siinä oli katoksen alla aivan oikeat istumapaikat matkustajille. Yhdet pelastusliivit huomasin lautassa, enkä mitään varauloskäyntejä, joten tein aikani kuluksi vähän pelastautumissuunnitelmia. Mittasin vesipullollani lantion leveyteni ja lautan niin sanotun ikkunan leveyden. Juuri ja juuri olisin mahtunut noiden ikkunalankkujen välistä! En ymmärrä miksi intialaisista kulkuneuvoista rakennetaan aina sellaisia ”kuolemanloukkuja.” Busseissa ja junissa on useimmiten kalterit ikkunoissa ja tuossa paatissakin ikkuna-aukot olivat melkein laitettu umpeen. Ei niistä isompi ihminen hätätilanteessa mahtuisi ulos! No tyytyväisenä totesin, että itse olisin juuri ja juuri mahtunut, ja pelastusrengaskin oli kivasti heti pääni yläpuolella, joten minulla olisi ollut hyvät mahdollisuuden selviytyä lautan keikahtaessa. Aika turvallisia kai nuo jokilautat ovat, kun ne eivät voi oikein törmätä mihinkään, hiekkaisessa joessa ei ole mitään kareja, lautta voi korkeintaan juuttua kiinni. Norjalaisen kaverimme lautta oli kaatunut Indonesiassa, mutta joki oli ollut niin matala, että ihmiset olivat ylettyneet seisomaan siinä, ja kellekään ei ollut käynyt kuinkaan.

 

Reilun parin tunnin lauttamatkan jälkeen saavuimme Jorhatiin, jossa kävimme syömässä pikaiset aamupalat ja hyppäsimme bussiin kohti Shivasagaria. Matka kesti vain kolmisen tuntia, joten olimme hyvissä ajoin keskipäivän tienoilla tuossa muinaisessa Ahom kuningaskunnassa. Kuningas oli tullut 1200-luvulla Kiinasta ja perustanut laajan valtakunnan. Tuosta muinaisesta suuruudesta on jäänteenä lukuisia arkeologisia kohteita Sivasagarin kaupungin alueella. Ajattelimme kierrellä niitä urakalla, koska meillä oli hyvin aikaa. Lopulta kävimme katsomassa kuitenkin vain kolme, koska emme saaneet jättää laukkuja mihinkään.

 

Suunitelmamme oli etsiä hyvä ravintola, syösä siellä ja jättää laukut ravintolan huostaan. Aluksi kaikki sujuikin kuin tanssi. Löysimme vasta eilen avatun ja uutuudessaan loistavan hotelliravintolan, jossa tarjoilija tuumasi ”totta kai voitte jättää laukut, mitä haluaisitte nyt syödä”. Kaikki onnistui mitä ruokalistalta ehdotimme, vettä tultiin kaatamaan koko ajan laseihimme ja ruokaa nosteltiin lautasillemme. Palvelu siis pelasi paremmin kuin hyvin siihen asti, kun olimme maksaneet. Sitten saimme kylmää vettä niskaamme ”emme voikaan ottaa laukkujanne, luulin että laukkuhuoneemme on valmis, mutta se ei olekaan.” Me olisimme voineet jättää ne vain johonkin nurkkaan, ei siinä omia huoneita tarvitse! Olimme juuri arpomassa, kuinka hyvän tipin jättäisimme, mutta nyt jäi ravintolalta tipit saamatta. Olimme alun perin valinneet ravintolan juuri siksi, että he lupasivat ottaa laukkumme! Henkilökunta suositteli viemään laukut rautatieasemalle. He vakuuttivat siellä olevan laukkujensäilytyshuoneen. Kulkeuduttuamme asemalle, meille selvisi, ettei siellä mitään säilytystilaa ole! Ensin saimme heittää laukut odotushuoneeseen, mutta aseman työntekijän ymmärrettyä, että aiomme itse poistua, hän vaati ottamaan laukkumme pois huoneesta. Jouduimme siis raahaamaan reppua ja rinkkaa koko päivän mukana! Aluksi kävelimme rinkkojen kanssa paahtavassa auringossa lämmön lähennellessä 40 astetta. Sittemmin aurinko meni pilveen ja tuli ihanteellinen patikointi keli. Välillä tosin käytimme riksojakin, koska etäisyydet olivat pitkiä. Eräs pyöräriksakuski näytti olevan yli 70-vuotias. Kaikki muut riksat menivät meidän edelle, kun setä polki hyvin työlään rauhallisesti. Alkoi jo säälittää vanha mies. Minkälainen perhe ei päästä tuon ikäistä jo eläkkeelle? Tietty jos on hyvin köyhä suku niin vanhempien ihmistenkin panosta tarvitaan leivän pöytään saamiseksi. Kun setä vei meidät väärään paikkaan, ei mitenkään protestoitu vaan maksettiin, ja vaihdettiin suosiolla kuskia.

 

Yksi arkeologisista kohteista oli ilmainen, koska se oli vielä toiminnassa oleva temppeli. Muut palatsit ja linnoitukset olisivat maksaneet. Kalle maksoi 100 rupiaa vanhasta teatterista, jossa oli järjestetty monenmoisia ulkoilmatapahtumia. Tuo Ran Garh rakennus on kuuluisimpia Sivasagarin nähtävyyksistä ja sen kuva on monissa Assamin turistioppaissa. Itselle pieni piheys iski tuon rakennuksen porteilla ja en sitten mennyt sisään. Yleensä se on Kalle joka nuukailee, mutta nyt hänen piti kirjaansa varten tutustua paikkaan ja saada siitä kuvia. Luulimme, että samalla lipulla pääsee useimpiin rakennuksiin, mutta seuraavassa linnoituksessa olisi pitänyt jälleen erikseen maksaa, joten tyydyimme räpsimään siitä kuvia ulkopuolelta.

 

Täällä odotustilassa alkaa olla jo hyvin raukea meininki. Puolet ihmisistä pötköttävät penkeillä. Ihailen intialaisten unenlahjoja! Me varmaan lähdemme vielä haukkaamaan iltapalaa, sillä kello on vasta 20 ja junamme lähtee 22. Katsoimme äsken netistä, että junamme pitäisi olla aikataulussa! Tosin se on lähtenyt liikenteeseenkin vasta tunti sitten, joten kaiken järjen mukaan se ei voisikaan olla myöhässä. Mutta Intiassa on mahdollista jopa, että juna lähtee lähtöasemalta useita tunteja myöhässä.

 

Hyvästi Assamin kaunis luonto, mutta rasittava yhteiskunta! En ymmärrä, miksi he räjäyttelevät irtautuakseen muusta Intiasta. Eihän tällä maakunnalla ole mitään omaleimaista? Oma vahva kieli, mutta siinä se onkin. Ymmärtäisin jos Arunachal haluaisi irtaantua, sillä siellä on sentään eri uskontokin, ja muutenkin erilliskulttuuri. Mutta eivät he halua itsenäisyyttä, alue on militarisoitunut lähinnä vain Kiinan rajan vuoksi.

 

Kirjoittelen vielä koosteen Koillis-Intiasta. Laitan infoa hintatasosta, kaupungeista ja kulkemisesta. Mutta nyt hyvästelen teidät rakkaat lukijani ja kanssakulkijani! Jos huomenna junanvaihdon yhteydessä pitää tappaa aikaa, saatan palata naputtelemaan, muuten ”purkaudun” junamatkan koettelemuksista vasta Delhistä käsin, tuosta niin ruuhkaisesta, mutta reissaajalle niin helpon kodinomaisesta kaupungista.

 

 

 

 

 

valtavia hattuja

 

      1. Klo 9.00 Majulin saari, Assam.

 

Pienellä riskillä jäimme vielä yhdeksi yöksi tänne saarelle. Pieni epävarmuustekijä syntyy siitä, että Assamissa voi bussilakko alkaa milloin vain ja meidän pitäisi huomenna päästä Simaluguriin, josta junamme lähtee kohden Delhiä. Kilometrimäärät ovat kuitenkin pieniä ja junamme lähtee vasta 22 aikoihin, joten meillä on kaikki todennäköisyys ehtiä siihen. Jos olisimme lähteneet tänään jo Jorhatiin ja yöpyneet siellä, meillä olisi huomenna liikaakin aikaa, koska hotellista pitää kuitenkin ulos kirjautua viimeistään 12 aikoihin. Huomiseen ohjelmaan kuuluisi Shivasagarin erikoisten temppeleiden kurkkaaminen ennen junaan nousua. Junamatkasta on luvassa kunnon maraton. Se tulee kestämään kolmisen päivää, tosin nousemme junasta muutamaksi tunniksi Cooch pihar nimisessä kylässä, jonka jälkeen hyppäämme toiseen junaan. Kalle haluaa hetkeksi keskeyttää tuon junataipaleen, koska hän haluaa käydä katsomassa brittien aikanaan rakentaman palatsin Cooch piharissa. Toivottavasti sekä ensimmäinen, että toinen juna on aikataulussa, että ehdimme käydä katsomassa palatsin! Toisen junan lähtöaika voisi vaikka olla vähän myöhässäkin, kerrankin olisi vain hienoa jos juna olisi myöhässä. Varmaan sitä ihan mielellään poistuu hetkeksi junasta tuollaisella taipaleella ja pitää kunnon jaloittelutauon.

 

Vähän pelottaa, kuinka kuuma junassa saattaa Piharin tienoilla olla. Täällä Assamissa on olleet parhaat mahdolliset kelit, eli on satanut vain satunnaisesti hetken ajan, pääosin on paistanut, ja kuitenkin koko ajan on käynyt raikas tuuli, joten ei ole ollut liian kuuma. Lämpö on pyörinyt arviolta 26-34 tienoilla. Jos lämpö nousee yli 40 c, huomaa hikoilevansa polvitaipeista kyynärtaipeista, ja tuntuu kuin sulaisi kokonaan. Onneksi olemme kummatkin menossa Delhistä pohjoiseen eli Uttarachandiin, Kalle Gangesin alkulähteille ja minä todennäköisesti Kasar deviin ”mökkeilemään”. Noilla suunnilla on hyvinkin viileää, Kasar devissä reilu 20 ja Kallen kohteissa jopa alle 10 astetta.

 

Kun tulimme tänne Majuliin, tulimme erään toisen saaren läpi. Sekin käsittääkseni virallisesti kuuluu Majuliin, mutta kuitenkin sen erottaa tästä ”pää” Majulista pieni virta. Tuo virta on nähtävästi hyvin eristänyt saaren tuota osaa, koska siellä oli vielä nähtävissä paljon perinnäis-tapoja. Niistä mainittakoon valtavat hatut. Ihmisillä oli päässään kuin vietnamilaisen riisinviljelijän hatut, mutta paljon suuremmat. Ne olivat ainakin kolme kertaa suurempia kuin nuo vietnamilaistyyliset lierihatut. Niiden lieri ylettyi yli ihmisten hartioiden. Ehkä tarkoitus oli suojata tehokkaasti sekä sateelta että auringolta. Hattufriikkinä tuijotin kateellisena hattuja, osasin antaa niille suuren arvon. Ne olivat kyllä hyvin komea näky! Niiden keskiosa nousi suiposti ja jopa hieman kolmiomaisesti ja pyöreänmallinen lieri levittyi laajalle sen ympärille. Luultavasti ne olivat tehtyjä bambusuikaleista, kuten lähes kaikki (aitaukset, talot, huonekalut, sillat) tällä saarella. Tätä voisi nimittää varsinaiseksi bambusaareksi!

 

Jos Kalle suostuu tulkiksi, haluaisin käydä tänään turisti-infossa kyselemässä vielä vähän tämän paikan historiasta ja kulttuurista. Maanantain ansiosta info saattaisi viimein olla auki. Kallelta, eli yksityiseltä oppaaltani, irtosi vain sellainen pieni tiedonjyvä, että sattrat, joista eilen puhuin ovat 1600-luvulta.

 

Ellen vielä illalla intoudu kirjoittamaan, saattaa tulla pitempi kirjoitustauko. Viimeistään 4 yön päästä Delhissä palaan bloggaileen.

Vielä Majulista

 

      1. klo 19.20

 

 

Googlen kartassa ei näy puoliakaan teistä, joita tällä saarella kulkee. Saari on siis nähtävästi kehittynyt viime aikoina nopeasti, ainakin uusia asfalttiteitä on rakennettu. Viimeksi puhuin vain muutamasta kioskista, mutta en silloin vielä hahmottanut yhtään saaren mittasuhteita. Valtava aluehan tämä on, yli 400 neliökilometriä, joten kyllä siihen muutama erillinen kyläkeskittymä mahtuu. Gaumur on tämä meidän läheinen kylä, ja siellä on kymmenisen kioskia, pankkiautomaatti, posti, partureita, kolmisen ravintolaa, apteekki ja tietokone/puhelin kauppa. Tulimme tänne saarelle niin puskista, että ensin oletin täällä olevan vain pelkkää lehmienlaidunta. Norjalainen oli myös sanonut meille, ettei täällä juurikaan ole kauppoja. Yhtä paljonhan täällä on kioskeja kuin missä tahansa Intian kylässä! Mitään isompaa ruokakauppaa tai ”kunnon” ravintolaa (missä laaja menu ja siisti ympäristö. Yksi yläkerta paikka näyttää ihan ravintolamaiselle, mutta kaikki ruoka maistuu kalalle, joten hygieniassa on selvästi vielä parantamisen varaa) ei ole, mutta eihän niitä usein löydä vähän isommastakaan intialaisesta kaupungista.

 

Tästä Majulin saaresta saattaa vielä kehittyä iso juttu reissaajien parissa! Täällä on kaikki vaadittavat puitteet: idyllinen luonto, jotain nähtävää eli lukuisat pyhät ”sattrat” ja erikoiset linnut, rauhalliset kylät, joiden läpi pystyy pyöräilemään tai ajamaan mopolla, maailman suurimman jokisaaren houkutteleva status ja ystävälliset paikalliset. Yleensähän juuri tällaiset ilmapiiriltään leppoisat paikat vetävät reissaajia puoleensa, paikat joissa on vain helppo olla ja fiilistellä ja jos kuistilla löhöily kyllästyttää, voi kuitenkin lähteä katsomaan nähtävyyksiä. Monessa mielessähän tämä on kuin syrjäistä perusintialaista maaseutua, mutta se poikkeaa siitä siten, että tänne on vähän helpompi päästä, täällä on majoitusta ja tosiaan jotain nähtävää toisin kuin yleensä tavallisessa intialaisessa kylässä.

 

Sanotaan, että saari on assamilaisen kulttuurinkehto. Niin olemme tosin kuulleet sanottavan parista muustakin Assamin kylästä tai kaupungista. Tästä paikasta sen voi kuitenkin hyvin uskoa. Täällä on lukuisia hyvin vanhoja sattroja, joita tänään kiertelimme pyörillä. Ne ovat tavallaan hindutemppeleitä, mutta kuitenkin hyvin erilaisia. Niissä kaikissa näytti olevan hallitsevana suurinokkainen lintujumala. Nähtävästi kyse on jostain alkukantaisesta hindulaisuudesta. En ole ennen tiennyt, että hinduillakin on munkkeja, kuten buddhalaisilla. Tänään kuitenkin törmäsimme noilla vanhoilla sattroilla munkeiksi itseään kutsuviin valkokaapuisiin pyhiin miehiin ja jopa poikiin, jotka opiskelivat tuota uskontoa. Monet noista sattroista eivät olleet rakennuksina älyttömän vanhoja, tai niitä oli ainakin restauroitu ja uudistettu rankasti, niissä oli usein jopa peltikatto. Niiden esineistö, eli lähinnä puupatsaat ja valtavat rummut, olivat kuitenkin selvästi iäkkäitä.

 

Oli kyllä hienoa pyöräillä pitkästä aikaa! Kotona liikun joka paikkaan pyörällä, ja reissussakin se on erinomainen tapa nähdä paikkoja. Pyöräilimme tänään yli 30 km, käyden katsomassa 3 eri sattraa ja muutaman kerran nousimme pyörien päälle vain ajankuluksi, että unohtaisimme nälkämme. Sähköä ei ollut koko päivänä, joten emme voineet kokkailla puuroa tai nuudeleita, ja ravintoloita tällä kylällä on hyvin niukasti. Kävimme kyllä lounastamassa yhdessä hyvin yksinkertaisessa paikassa, mutta sekä laiha daali että parathat olivat kylmiä, ja leivät keskeltä palaneita, joten sillä ei paljon nälkä lähtenyt.

 

Illalla kävin kysymässä majapaikan keittiöstä kuumaa vettä ja he suostuivat keittämän sitä kaasulla. Näin saimme nuudelit keiteltyä. Kyllähän talon väki meille kokkailisi, mutta heillä on vähän yli hinnat siihen nähden että annokset ovat hyvin yksinkertaisia. Ruoka pitäisi myös tilata kahta tuntia aikaisemmin. Ruokatouhussa on siis vielä hieman puutteita! Heti, kun joku keksii pistää pystyyn monipuolisen, Lonely planetin sivuillekin kelpaavan, ravintolan, Majulin saaren menestys on taattu. Tästä voisi hyvinkin kehkeytyä seuraava Hampi.

 

On täällä jo nyt muutamia muitakin reissaajia, olisimmeko 6 nähneet itsemme lisäksi. Tosin nyt ei ole kausi, joten varmaan silloin on vielä hieman enemmän. On täällä selvästi jo pitempään käynyt ulkomaalaisia, sillä erään sattran yhteydessä oli museo ja pääsylipuissa erillishinta ulkomaalaisille. Se on aina jonkinmoinen turistipaikan merkki. Eipähän olleet osanneet esim Aizawlin museossa hinnoitella mitään erillislippuja.

 

Jeps, ravintoloiden huonosta tasosta riippumatta, oikein miellyttävä tämä jokisaari! Parasta on luonnonläheisyys, rauhallisuus, vihreys, lukuisat kotieläimet, viihtyisät bambumökit, hienot bambusillat (eräs jousti niin, että tuntui kuin trampoliinilla olisi kävellyt) ja vesistöt joka puolella!