Assamin kuvia

Nyt tarkeee! Delhissä lämpö huitelee nyt päivisin 42 tienoilla, yöksi lämpö laskee, mutta nähtävästi hyvin hitaasti. Vieläkin näyttäisi olevan 33, vaikka kello on jo 20.15. Katsoimme forecan sivuilta myös muiden kohteiden lämpötiloja. Gangotrilla, jonne Kalle on suuntaamassa lämpö oli alle 5 ja välillä näytti satelevan räntää. Almoran tienoilla eli Kasar devissä, jonne minä taas olen suuntaamassa odottelemaan Kallea hänen pohjoisen kierrokseltaan, taas on ihanne lämpö eli koko ajan alle 30, yöllä vähimmillään 15.

Näyttäisi aika varmalle, että tiemme eroavat vähäksi aikaa. En näe mitään mieltä lähteä enää istumaan pitkiä bussimatkoja (no yksihän minulla olisi joka tapauksessa edessä, mutta vain yksi), koska koilisessa tuli jo istumalihaksia kulutettua urakalla. Nuo bussireiti ovat myös varmasti osastoa “drive slow, live long”, kuten kyltit kehottivat Arunachalin vuoristoteillä. En mitenkään pelkää noita teitä, ihminen kohtaa loppunsa, kun on tarkoitettu, mutta eivät ne silti miellyttäviä ole. Luihin ja ytimiin tunkeutuva kylmyyskään ei oikein kiehdo, koska sitä saa kokea Suomessa aina tarpeeksi. Pieni viileys on aina virkistävää, kuten Tawangissa, mutta kunnon kymyys vain on kerta kaikkiaan liian hytisyttävää.

Laitan nyt tähän muutamia Assamin kuvia. Nyt osaan jo laittaa kuvatekstit kohdilleen. Pahoittelen, ettei kaikiss

Hauska laivatemppeli puutarhoineen Lakhimpurissa.

Hauska laivatemppeli puutarhoineen Lakhimpurissa.

 

Kuten kuvasta näkyy, pyöräilimme Majulin saarta ristiin rastiin.

Kuten kuvasta näkyy, pyöräilimme Majulin saarta ristiin rastiin.

DSCN9306

Hauska kyltti. Kuka haluaa ostaa virtsaa? Ehkä maanviljelykseen?

Hauska kyltti. Kuka haluaa ostaa virtsaa? Ehkä maanviljelykseen?

 

Majulissa kalastettiin pitkillä ja kapeilla veneillä

Majulissa kalastettiin pitkillä ja kapeilla veneillä

 

valtavia rumpuja eräällä sattralla (Majulin munkkien pyhiä rakennuksia)

valtavia rumpuja eräällä sattralla (Majulin munkkien pyhiä rakennuksia)

 

Rang Ghar niminen argeologinen rakennus, vanha viihdeteatteri 1750 luvulta, Sivasagarissa.

Rang Ghar niminen argeologinen rakennus, vanha viihdeteatteri 1750 luvulta, Sivasagarissa.

DSCN9387

Cooch Beharin palatsi oli loisteliaan punainen

 

 

Valtava palatsi Cooch beharissa. Kuinka niin mitättömän ja ruman kaupungin keskeltä voi nousta jotain näin suurta ja kaunista?

Valtava palatsi Cooch beharissa. Kuinka niin mitättömän ja ruman kaupungin keskeltä voi nousta jotain näin suurta ja kaunista?

a edellisissä kuvissani vissiin ole näkynyt kuvatekstejä! Laitoin kyllä tekstit “otsikko osioon”, mutta ne eivät tulleet kuvien yhteyteen.

Delhissä 23.5.14 klo 12.07.

Laitan nyt tähän tekstit, jotka kirjoitin eilen ja toissa päivänä. Tätä hetkeä en ala sen syvällisemmin kommentoimaan kuin, että viimeisin juna yö oli rankka ja sen ansiosta olen lähes ihmisraunio. Elossa kuitenkin ollaan edelleen ja enemmän kuin tyytyväisiä sijainnistamme nyt. Delhi osaa kyllä hemmotella syrjäkyliä kolunneita reissaajia: kaikki palvelut valmiiksi pureskeltuna sen kuin vain käden ojentaa, intialaisia joille länsimaalainen ei ole maailman suurin ihme, joten kommunikoinnille on edes jonkinmoiset puitteet ja ennen kaikkea helposti löydettävä ja kohtalaisen tasokas ruoka.

Ensimmäiset kaksi junayötä nukuin hyvinkin makoisasti, mutta viimeinen oli täysi fiasko: alapedin lapsi parkui turhautumistaan, kun vanhemmat olivat antaneet sen nukkua koko päivän, joten eihän sitä yöllä väsyttänyt, ihmiset sammuttivat ja sytyttivät kirkasta loisteputki valoa pääni päällä, selkääni särki, hyttyset jyrsivät, alkuyöstä oli hikistä, ennen auringon nousua chai kauppiaat huusivät käytävällä ja ihmiset pakkailivat huirveällä hälinällä jo viideltä, koska eivät tienneet junan olevan 3 tuntia myöhässä.

21.5.14 klo 18.20 Cooch Behar, Länsi-Bengali

Palatsi kuin Ranskan Versailes, laajat puutarhat ja klassista arkkitehtuuria. Muuten Cooch Beharin kaupunki ei tarjoa yllätyksiä, taattua Länsi-Bengalia likaisuuksineen, markkinahumuineen ja ruuhkineen.

 

Päivän haaveet täytetty; t-paita, aluspöksyt, palatsin löytäminen, hyvin syöminen hienossa ravintolassa ja jäätelö, joka ei ollut sulanut. Pistaasi jäätelöpuikko kruunasi onnistuneen päivän! Jo junassa yritin ostaa jäätelön. Kysyin, saanko nähdä heidän jäätelönsä. Kun he raottivat kantamansa kylmäarkun kantta, pääsin kokeilemaan jäätelöitä; ensimmäinen täyttä mehua, ei mitään kiinteyttä, toisessa suklaapuikossa tuntemukset kuin märässä sohjolumipallossa. Sitten he vielä ihmettelivät, kun kauppoja ei tullut ja tulivat 5 minuutin päästä kysymään uudestaan!

 

Kaupustelijoita riitti junassa tasaisena virtana. Heitä vyöryi käytävillä minuutin välein. Kaikki vanhat tutut tuotteet olivat edustettuina; tuore kurkut mausteilla, sipuli purit, paistetut pähkinät, avaimenperät ja muu rihkama ja totta kai chai-teet. Uusiakin tuotteita oli, hämmentävimpinä: popcornit, kännykkätarvikkeet, vuosien takaa tv-shopista tuttu lihaksia supisteleva vyö, metallipötköjä, joiden tarkoitus ei selvinnyt, naisten alusvaatteita, muistitikkuja, litsi hedelmiä yms. Kauppiaita oli enemmän kuin koskaan! Onneksi kukaan heistä ei vaeltanut yöllä käytävillä. Yöllä saimme nukkua ihmeen rauhassa, aamusta kuumuus ainoastaan häiritsi, koska alapetiläiset sammuttivat ropelit. Lämpötila oli muuten ihmeen siedettävä, ottaen huomioon että tänään on ollut hyvin kuuma päivä. Kun kävimme tehokkaasti ilmastoidussa ravintolassa syömässä, astuessamme ulos tuntui kuin kuuma seinämä olisi iskeytynyt päin kasvoja.

 

Palatsi, jonka kävimme kurkkaan oli kuin pieni Versailes. Ihan pieni ei tuokaan ollut, mutta ei sentään niin valtava kuin Ranskan serkkunsa. Harmillisesti alkuperäisestä sisustuksesta ei ollut jäljellä kuin seinäkoristeet ja maalaukset ja satunnaiset huonekalut. Palatsi oli muutettu museoksi ja se oli vain osin auki, kaikkiin huoneisiin ei päässyt. Olihan se silti arkkitehtuurisesti vaikuttava! Se oli renessanssimaista tyyliä pylväineen ja kaarineen. Tyypillisesti sen oli myöhemmin maalattu osin kirkkaan punaiseksi, sellaiseksi Intian punaiseksi, jota suositaan esim. Kolkatassa. Alun perin rakennus oli ollut kokonaan klassisen vaalea, mutta nähtävästi maharasthra oli halunnut siihen piristystä. Intialaisethan rakastavat kirkkaita värejä. Tuo ruhtinas oli asunut palatsissa vuoteen 1949 eli vielä pari vuotta Intian itsenäistymisen jälkeen.

 

Edellinen junamme oli vain tunnin myöhässä ja seuraava junamme saapuu juuri, eli vain puolisen tuntia myöhässä. Nyt pitää juosta…

 

      1. klo 11.40 Junassa Piharin tienoilla.

 

 

Oletteko muut Intian kävijät huomanneet, kuinka intialaisilla on paha tapa sanoa ”it is OK” aivan väärissä kohdin? Silloin, kun he ovat tilanteessa itse ikään kuin altavastaajina, ja heidän pitäisi pahoitella asiaa, he ottavatkin roolin, jossa rauhoittelevat toista osapuolta asian olevan OK. He kääntävät tilanteen läntisten moraalisääntöjen näkökulmasta katsottuna aivan päälaelleen.

 

Äsken sain lounaan eteeni, vaikka kello oli vasta 10. Yleensä junissa lounas tarjoillaan 12-14 välillä. Sanoin ”Eikö ole vähän aikaista, en ole vielä nälkäinen?” Junatarjoilija vain totesi ”it is OK,” kuin paremmin tietäisi minulle sopivat ruoka-ajat. Ei pahoittelua ei selityksiä.

 

Junamatkalla tämän reissun alkutaipalella, eräs ipana pissasi junan lattialle aivan meidän jalkojen juurelle. Pissat vain valuivat lahkeen suusta ja äiti katsoi lasta hymyillen. Ei lapsi sentään aivan kengillemme pissannut, mutta lähellä se oli ja jouduimme siirtelemään jalkojamme pois lätäkön alta, joka levisi lattialla joka suuntaan. Kun yritimme löytää jaloillemme kuivaa kohtaa, ipanan äiti totesi meille ”it is OK.”

 

Vielä yksi juna esimerkki. Eilen illalla asettautuessamme tähän hyttiloosiin, eräs toinen junaan juuri noussut matkustaja heilautti laukkunsa minun sänkyyn yläpetille. Kalle siihen totesi ”hei, ne on meidän sängyt, älä laita sinne laukkuasi, me kiivetään niihin aivan kohta nukkumaan” Intialainen siihen ”it is OK”, ja laittoi laukkunsa kaikesta huolimatta sänkyyni. Kalle joutui vielä uudestaan sanomaan ja tarttumaan laukkuun, ennen kuin viesti meni perille.

 

Jos telkkari ei näy ilmastointi ei toimi hotellihuoneessa, ja jaksamme huomauttaa asiasta, ensimmäinen vastaus on aina ”it is OK”. He tarkoittavat, että on normaalia, ettei televisio näy jos esim. juuri tuolloin on ”oikean” (sähkö aina monenmoista, valot toimivat usein vaikka olisikin katko, kai ne toimii generaattorilla) sähkön katko, tai että huone on aivan hyvä muuten, vaikka ilmastointi ei toimisikaan. Ilmastointi lähes tuplaa huoneen hinnan, joten se ei todellakaan ole OK jos se ei toimi. Harvoin edes otamme ilmastointia, koska se on niin kallista ja usein siinä on ongelmia, ainakin sähkön kanssa. Onneksi tällä reissulla on ollut sen verran viileät kelit, että ropeli on riittänyt mainiosta. Nyt vähän haaveilen ilmastoinnista, sillä täällä junassa lämpö on arviolta 42, ja Delhissä sanomalehden mukaan 25-39 astetta. Iso ero päivän ja yön välillä!

 

 

Ymmärtäkää siis intialaiset, että kaikkia virheitä ei voi kuitata, lausahtamalla asian olevan OK! Intialaisia voi kansana kehua avuliaiksi, innostuneiksi, ulospäin suuntautuneiksi, ehkä jopa ystävällisiksikin, mutta kohteliaita he eivät kyllä ole. Intialaiset ovat oman kokemukseni mukaan maailman epäkohteliain kansa!

 

……….

 

Eilen tunnelmat olivat kuin jollain katastrofi alueella junan pyyhältäessä asemalle. Juna jäi loppupäästään asemalaiturin ulkopuolelle ja se aiheutti valtavan hämmingin. Mekin huomasimme oikeaa vaunua kohden rynnätessämme, että laituri loppui kesken. Meidän vaunumme, niin kuin moni muukin, oli sepelimurskan ja pusikoiden keskellä. Miksi ihmiset juoksivat niin hätäisesti? En tiedä muuta kuin, että koska hekin juoksivat, meidänkin piti juosta, tai olisimme jääneet jalkoihin. Ihmismeren seassa kompuroimme pimeässä kivenmurikoiden muljahdellessa kenkien alla. Paljon ei nähnyt, minne astui, vain välillä kirkkaalla yötaivaalla välkkyvät salamat valaisivat maiseman. Joku vanha mies kompastui ja meinasi jäädä jalkoihin, onneksi hänet autettiin ylös. Lapset parkuivat, kun vanhemmat nykivät heitä väkisin käsistä. Ehkä junaan nousun ei tarvitsisi olla noin hätäinen tilanne! Ihmisten kiire ja paniikki syntyy aina siitä, jos väkeä on liikaa laiturilla ja matkustajat tietävät junan pysähtyvän vain pari minuuttia. On kai käynyt niin, että kaikki eivät vain ole ehtineet junaan, vaikka heillä olisi paikkaliputkin. Junaan nousu on kuitenkin hidasta, koska oviaukot ja käytävät ovat ahtaat. Nyt sitä hidasti vielä laiturin puuttuminen. Jos laituria ei ole, ensimmäinen porras on yli navan korkeudella, joten junaan on hidas ja työläs kavuta pystyjä portaita myöten.

Sivasagarissa

 

      1. klo 18.50, Simaluguri

 

Täältä korvestahan löytyi maailmankansalaisia. Yleensä Suomi ei sano ihmisille mitään, he vain mieltävät sen olevan Englannin naapurimaa, koska Finland ja England kuullostavat äännettyinä niin samalle. Eräs vanhempi pariskunta oli käynyt Rovaniemellä ja he ylistivät paikkaa.

Olemme pienen vaikkakin vilkkaan kylän rautatieasemalla. Päivä on päättymässä aivan suotuisissa merkeissä. Pääsimme tänne ”parempien ihmisten” odotushuoneeseen, koska kukaan ei kysellyt ovella lippuja. Täällä on kunnon tuuletus ja kohtalaisen puhtaat vessat. Tähänkin päivään on kuitenkin mahtunut kaikenmoista pientä vastusta.

 

Palatkaamme vielä hetkeksi Majulin saarelle. Turistitoimiston opas kertoi meille monenmoista tarinaa saaren kulttuurista: Saaren uskonto oli uusi visnulaisuus, jossa oleellista oli rukoileminen. He eivät kannattaneet mitään uhraamista, vaan tärkeintä oli rukoilla. Heidän tärkein jumalansa oli Garuda, jonka edessä rukoiltiin äänekkäästi, usein laulettiinkin. Kaikenmoinen naamioteatteri ja tanssi oli tärkeä osa saaren kulttuuria. Saarella oli kolme eri heimoa ja niiden yhteenlaskettu osuus saaren väestöstä oli noin 15 prosenttia, suurin osa siis oli kuitenkin assamilaisia. Opas intoutui selittämään pitkään assamin kielestä. ”Meillä ei ole juoda sanaa ollenkaan, käytämme syödä sanaa kaikesta mitä pistetään suuhun, siis syömme vettä ja tupakkaa. Koska assamin kieli on niin omanlainen, meidän on vaikea oppia hindiä. Muualla Intiassa aina nauretaan jos sanon syöväni teetä.”

 

Lähdimme tänä aamuna kuuden tienoilla Majulissa kohden lauttarantaa. Kaikki sujui huomattavasti sutjakammin kuin tullessa, menimmehän varsinaista ”virallista” reittiä. Lautta jopa lähti seitsemän aikoihin, joka oli sen varsinainen lähtöaika. Lautta oli tällä kertaa aivan lautan näköinen, ei mikään soutuvene. Vaatimaton ja puinen paatti se kyllä oli, mutta siinä oli katoksen alla aivan oikeat istumapaikat matkustajille. Yhdet pelastusliivit huomasin lautassa, enkä mitään varauloskäyntejä, joten tein aikani kuluksi vähän pelastautumissuunnitelmia. Mittasin vesipullollani lantion leveyteni ja lautan niin sanotun ikkunan leveyden. Juuri ja juuri olisin mahtunut noiden ikkunalankkujen välistä! En ymmärrä miksi intialaisista kulkuneuvoista rakennetaan aina sellaisia ”kuolemanloukkuja.” Busseissa ja junissa on useimmiten kalterit ikkunoissa ja tuossa paatissakin ikkuna-aukot olivat melkein laitettu umpeen. Ei niistä isompi ihminen hätätilanteessa mahtuisi ulos! No tyytyväisenä totesin, että itse olisin juuri ja juuri mahtunut, ja pelastusrengaskin oli kivasti heti pääni yläpuolella, joten minulla olisi ollut hyvät mahdollisuuden selviytyä lautan keikahtaessa. Aika turvallisia kai nuo jokilautat ovat, kun ne eivät voi oikein törmätä mihinkään, hiekkaisessa joessa ei ole mitään kareja, lautta voi korkeintaan juuttua kiinni. Norjalaisen kaverimme lautta oli kaatunut Indonesiassa, mutta joki oli ollut niin matala, että ihmiset olivat ylettyneet seisomaan siinä, ja kellekään ei ollut käynyt kuinkaan.

 

Reilun parin tunnin lauttamatkan jälkeen saavuimme Jorhatiin, jossa kävimme syömässä pikaiset aamupalat ja hyppäsimme bussiin kohti Shivasagaria. Matka kesti vain kolmisen tuntia, joten olimme hyvissä ajoin keskipäivän tienoilla tuossa muinaisessa Ahom kuningaskunnassa. Kuningas oli tullut 1200-luvulla Kiinasta ja perustanut laajan valtakunnan. Tuosta muinaisesta suuruudesta on jäänteenä lukuisia arkeologisia kohteita Sivasagarin kaupungin alueella. Ajattelimme kierrellä niitä urakalla, koska meillä oli hyvin aikaa. Lopulta kävimme katsomassa kuitenkin vain kolme, koska emme saaneet jättää laukkuja mihinkään.

 

Suunitelmamme oli etsiä hyvä ravintola, syösä siellä ja jättää laukut ravintolan huostaan. Aluksi kaikki sujuikin kuin tanssi. Löysimme vasta eilen avatun ja uutuudessaan loistavan hotelliravintolan, jossa tarjoilija tuumasi ”totta kai voitte jättää laukut, mitä haluaisitte nyt syödä”. Kaikki onnistui mitä ruokalistalta ehdotimme, vettä tultiin kaatamaan koko ajan laseihimme ja ruokaa nosteltiin lautasillemme. Palvelu siis pelasi paremmin kuin hyvin siihen asti, kun olimme maksaneet. Sitten saimme kylmää vettä niskaamme ”emme voikaan ottaa laukkujanne, luulin että laukkuhuoneemme on valmis, mutta se ei olekaan.” Me olisimme voineet jättää ne vain johonkin nurkkaan, ei siinä omia huoneita tarvitse! Olimme juuri arpomassa, kuinka hyvän tipin jättäisimme, mutta nyt jäi ravintolalta tipit saamatta. Olimme alun perin valinneet ravintolan juuri siksi, että he lupasivat ottaa laukkumme! Henkilökunta suositteli viemään laukut rautatieasemalle. He vakuuttivat siellä olevan laukkujensäilytyshuoneen. Kulkeuduttuamme asemalle, meille selvisi, ettei siellä mitään säilytystilaa ole! Ensin saimme heittää laukut odotushuoneeseen, mutta aseman työntekijän ymmärrettyä, että aiomme itse poistua, hän vaati ottamaan laukkumme pois huoneesta. Jouduimme siis raahaamaan reppua ja rinkkaa koko päivän mukana! Aluksi kävelimme rinkkojen kanssa paahtavassa auringossa lämmön lähennellessä 40 astetta. Sittemmin aurinko meni pilveen ja tuli ihanteellinen patikointi keli. Välillä tosin käytimme riksojakin, koska etäisyydet olivat pitkiä. Eräs pyöräriksakuski näytti olevan yli 70-vuotias. Kaikki muut riksat menivät meidän edelle, kun setä polki hyvin työlään rauhallisesti. Alkoi jo säälittää vanha mies. Minkälainen perhe ei päästä tuon ikäistä jo eläkkeelle? Tietty jos on hyvin köyhä suku niin vanhempien ihmistenkin panosta tarvitaan leivän pöytään saamiseksi. Kun setä vei meidät väärään paikkaan, ei mitenkään protestoitu vaan maksettiin, ja vaihdettiin suosiolla kuskia.

 

Yksi arkeologisista kohteista oli ilmainen, koska se oli vielä toiminnassa oleva temppeli. Muut palatsit ja linnoitukset olisivat maksaneet. Kalle maksoi 100 rupiaa vanhasta teatterista, jossa oli järjestetty monenmoisia ulkoilmatapahtumia. Tuo Ran Garh rakennus on kuuluisimpia Sivasagarin nähtävyyksistä ja sen kuva on monissa Assamin turistioppaissa. Itselle pieni piheys iski tuon rakennuksen porteilla ja en sitten mennyt sisään. Yleensä se on Kalle joka nuukailee, mutta nyt hänen piti kirjaansa varten tutustua paikkaan ja saada siitä kuvia. Luulimme, että samalla lipulla pääsee useimpiin rakennuksiin, mutta seuraavassa linnoituksessa olisi pitänyt jälleen erikseen maksaa, joten tyydyimme räpsimään siitä kuvia ulkopuolelta.

 

Täällä odotustilassa alkaa olla jo hyvin raukea meininki. Puolet ihmisistä pötköttävät penkeillä. Ihailen intialaisten unenlahjoja! Me varmaan lähdemme vielä haukkaamaan iltapalaa, sillä kello on vasta 20 ja junamme lähtee 22. Katsoimme äsken netistä, että junamme pitäisi olla aikataulussa! Tosin se on lähtenyt liikenteeseenkin vasta tunti sitten, joten kaiken järjen mukaan se ei voisikaan olla myöhässä. Mutta Intiassa on mahdollista jopa, että juna lähtee lähtöasemalta useita tunteja myöhässä.

 

Hyvästi Assamin kaunis luonto, mutta rasittava yhteiskunta! En ymmärrä, miksi he räjäyttelevät irtautuakseen muusta Intiasta. Eihän tällä maakunnalla ole mitään omaleimaista? Oma vahva kieli, mutta siinä se onkin. Ymmärtäisin jos Arunachal haluaisi irtaantua, sillä siellä on sentään eri uskontokin, ja muutenkin erilliskulttuuri. Mutta eivät he halua itsenäisyyttä, alue on militarisoitunut lähinnä vain Kiinan rajan vuoksi.

 

Kirjoittelen vielä koosteen Koillis-Intiasta. Laitan infoa hintatasosta, kaupungeista ja kulkemisesta. Mutta nyt hyvästelen teidät rakkaat lukijani ja kanssakulkijani! Jos huomenna junanvaihdon yhteydessä pitää tappaa aikaa, saatan palata naputtelemaan, muuten ”purkaudun” junamatkan koettelemuksista vasta Delhistä käsin, tuosta niin ruuhkaisesta, mutta reissaajalle niin helpon kodinomaisesta kaupungista.

 

 

 

 

 

valtavia hattuja

 

      1. Klo 9.00 Majulin saari, Assam.

 

Pienellä riskillä jäimme vielä yhdeksi yöksi tänne saarelle. Pieni epävarmuustekijä syntyy siitä, että Assamissa voi bussilakko alkaa milloin vain ja meidän pitäisi huomenna päästä Simaluguriin, josta junamme lähtee kohden Delhiä. Kilometrimäärät ovat kuitenkin pieniä ja junamme lähtee vasta 22 aikoihin, joten meillä on kaikki todennäköisyys ehtiä siihen. Jos olisimme lähteneet tänään jo Jorhatiin ja yöpyneet siellä, meillä olisi huomenna liikaakin aikaa, koska hotellista pitää kuitenkin ulos kirjautua viimeistään 12 aikoihin. Huomiseen ohjelmaan kuuluisi Shivasagarin erikoisten temppeleiden kurkkaaminen ennen junaan nousua. Junamatkasta on luvassa kunnon maraton. Se tulee kestämään kolmisen päivää, tosin nousemme junasta muutamaksi tunniksi Cooch pihar nimisessä kylässä, jonka jälkeen hyppäämme toiseen junaan. Kalle haluaa hetkeksi keskeyttää tuon junataipaleen, koska hän haluaa käydä katsomassa brittien aikanaan rakentaman palatsin Cooch piharissa. Toivottavasti sekä ensimmäinen, että toinen juna on aikataulussa, että ehdimme käydä katsomassa palatsin! Toisen junan lähtöaika voisi vaikka olla vähän myöhässäkin, kerrankin olisi vain hienoa jos juna olisi myöhässä. Varmaan sitä ihan mielellään poistuu hetkeksi junasta tuollaisella taipaleella ja pitää kunnon jaloittelutauon.

 

Vähän pelottaa, kuinka kuuma junassa saattaa Piharin tienoilla olla. Täällä Assamissa on olleet parhaat mahdolliset kelit, eli on satanut vain satunnaisesti hetken ajan, pääosin on paistanut, ja kuitenkin koko ajan on käynyt raikas tuuli, joten ei ole ollut liian kuuma. Lämpö on pyörinyt arviolta 26-34 tienoilla. Jos lämpö nousee yli 40 c, huomaa hikoilevansa polvitaipeista kyynärtaipeista, ja tuntuu kuin sulaisi kokonaan. Onneksi olemme kummatkin menossa Delhistä pohjoiseen eli Uttarachandiin, Kalle Gangesin alkulähteille ja minä todennäköisesti Kasar deviin ”mökkeilemään”. Noilla suunnilla on hyvinkin viileää, Kasar devissä reilu 20 ja Kallen kohteissa jopa alle 10 astetta.

 

Kun tulimme tänne Majuliin, tulimme erään toisen saaren läpi. Sekin käsittääkseni virallisesti kuuluu Majuliin, mutta kuitenkin sen erottaa tästä ”pää” Majulista pieni virta. Tuo virta on nähtävästi hyvin eristänyt saaren tuota osaa, koska siellä oli vielä nähtävissä paljon perinnäis-tapoja. Niistä mainittakoon valtavat hatut. Ihmisillä oli päässään kuin vietnamilaisen riisinviljelijän hatut, mutta paljon suuremmat. Ne olivat ainakin kolme kertaa suurempia kuin nuo vietnamilaistyyliset lierihatut. Niiden lieri ylettyi yli ihmisten hartioiden. Ehkä tarkoitus oli suojata tehokkaasti sekä sateelta että auringolta. Hattufriikkinä tuijotin kateellisena hattuja, osasin antaa niille suuren arvon. Ne olivat kyllä hyvin komea näky! Niiden keskiosa nousi suiposti ja jopa hieman kolmiomaisesti ja pyöreänmallinen lieri levittyi laajalle sen ympärille. Luultavasti ne olivat tehtyjä bambusuikaleista, kuten lähes kaikki (aitaukset, talot, huonekalut, sillat) tällä saarella. Tätä voisi nimittää varsinaiseksi bambusaareksi!

 

Jos Kalle suostuu tulkiksi, haluaisin käydä tänään turisti-infossa kyselemässä vielä vähän tämän paikan historiasta ja kulttuurista. Maanantain ansiosta info saattaisi viimein olla auki. Kallelta, eli yksityiseltä oppaaltani, irtosi vain sellainen pieni tiedonjyvä, että sattrat, joista eilen puhuin ovat 1600-luvulta.

 

Ellen vielä illalla intoudu kirjoittamaan, saattaa tulla pitempi kirjoitustauko. Viimeistään 4 yön päästä Delhissä palaan bloggaileen.

Vielä Majulista

 

      1. klo 19.20

 

 

Googlen kartassa ei näy puoliakaan teistä, joita tällä saarella kulkee. Saari on siis nähtävästi kehittynyt viime aikoina nopeasti, ainakin uusia asfalttiteitä on rakennettu. Viimeksi puhuin vain muutamasta kioskista, mutta en silloin vielä hahmottanut yhtään saaren mittasuhteita. Valtava aluehan tämä on, yli 400 neliökilometriä, joten kyllä siihen muutama erillinen kyläkeskittymä mahtuu. Gaumur on tämä meidän läheinen kylä, ja siellä on kymmenisen kioskia, pankkiautomaatti, posti, partureita, kolmisen ravintolaa, apteekki ja tietokone/puhelin kauppa. Tulimme tänne saarelle niin puskista, että ensin oletin täällä olevan vain pelkkää lehmienlaidunta. Norjalainen oli myös sanonut meille, ettei täällä juurikaan ole kauppoja. Yhtä paljonhan täällä on kioskeja kuin missä tahansa Intian kylässä! Mitään isompaa ruokakauppaa tai ”kunnon” ravintolaa (missä laaja menu ja siisti ympäristö. Yksi yläkerta paikka näyttää ihan ravintolamaiselle, mutta kaikki ruoka maistuu kalalle, joten hygieniassa on selvästi vielä parantamisen varaa) ei ole, mutta eihän niitä usein löydä vähän isommastakaan intialaisesta kaupungista.

 

Tästä Majulin saaresta saattaa vielä kehittyä iso juttu reissaajien parissa! Täällä on kaikki vaadittavat puitteet: idyllinen luonto, jotain nähtävää eli lukuisat pyhät ”sattrat” ja erikoiset linnut, rauhalliset kylät, joiden läpi pystyy pyöräilemään tai ajamaan mopolla, maailman suurimman jokisaaren houkutteleva status ja ystävälliset paikalliset. Yleensähän juuri tällaiset ilmapiiriltään leppoisat paikat vetävät reissaajia puoleensa, paikat joissa on vain helppo olla ja fiilistellä ja jos kuistilla löhöily kyllästyttää, voi kuitenkin lähteä katsomaan nähtävyyksiä. Monessa mielessähän tämä on kuin syrjäistä perusintialaista maaseutua, mutta se poikkeaa siitä siten, että tänne on vähän helpompi päästä, täällä on majoitusta ja tosiaan jotain nähtävää toisin kuin yleensä tavallisessa intialaisessa kylässä.

 

Sanotaan, että saari on assamilaisen kulttuurinkehto. Niin olemme tosin kuulleet sanottavan parista muustakin Assamin kylästä tai kaupungista. Tästä paikasta sen voi kuitenkin hyvin uskoa. Täällä on lukuisia hyvin vanhoja sattroja, joita tänään kiertelimme pyörillä. Ne ovat tavallaan hindutemppeleitä, mutta kuitenkin hyvin erilaisia. Niissä kaikissa näytti olevan hallitsevana suurinokkainen lintujumala. Nähtävästi kyse on jostain alkukantaisesta hindulaisuudesta. En ole ennen tiennyt, että hinduillakin on munkkeja, kuten buddhalaisilla. Tänään kuitenkin törmäsimme noilla vanhoilla sattroilla munkeiksi itseään kutsuviin valkokaapuisiin pyhiin miehiin ja jopa poikiin, jotka opiskelivat tuota uskontoa. Monet noista sattroista eivät olleet rakennuksina älyttömän vanhoja, tai niitä oli ainakin restauroitu ja uudistettu rankasti, niissä oli usein jopa peltikatto. Niiden esineistö, eli lähinnä puupatsaat ja valtavat rummut, olivat kuitenkin selvästi iäkkäitä.

 

Oli kyllä hienoa pyöräillä pitkästä aikaa! Kotona liikun joka paikkaan pyörällä, ja reissussakin se on erinomainen tapa nähdä paikkoja. Pyöräilimme tänään yli 30 km, käyden katsomassa 3 eri sattraa ja muutaman kerran nousimme pyörien päälle vain ajankuluksi, että unohtaisimme nälkämme. Sähköä ei ollut koko päivänä, joten emme voineet kokkailla puuroa tai nuudeleita, ja ravintoloita tällä kylällä on hyvin niukasti. Kävimme kyllä lounastamassa yhdessä hyvin yksinkertaisessa paikassa, mutta sekä laiha daali että parathat olivat kylmiä, ja leivät keskeltä palaneita, joten sillä ei paljon nälkä lähtenyt.

 

Illalla kävin kysymässä majapaikan keittiöstä kuumaa vettä ja he suostuivat keittämän sitä kaasulla. Näin saimme nuudelit keiteltyä. Kyllähän talon väki meille kokkailisi, mutta heillä on vähän yli hinnat siihen nähden että annokset ovat hyvin yksinkertaisia. Ruoka pitäisi myös tilata kahta tuntia aikaisemmin. Ruokatouhussa on siis vielä hieman puutteita! Heti, kun joku keksii pistää pystyyn monipuolisen, Lonely planetin sivuillekin kelpaavan, ravintolan, Majulin saaren menestys on taattu. Tästä voisi hyvinkin kehkeytyä seuraava Hampi.

 

On täällä jo nyt muutamia muitakin reissaajia, olisimmeko 6 nähneet itsemme lisäksi. Tosin nyt ei ole kausi, joten varmaan silloin on vielä hieman enemmän. On täällä selvästi jo pitempään käynyt ulkomaalaisia, sillä erään sattran yhteydessä oli museo ja pääsylipuissa erillishinta ulkomaalaisille. Se on aina jonkinmoinen turistipaikan merkki. Eipähän olleet osanneet esim Aizawlin museossa hinnoitella mitään erillislippuja.

 

Jeps, ravintoloiden huonosta tasosta riippumatta, oikein miellyttävä tämä jokisaari! Parasta on luonnonläheisyys, rauhallisuus, vihreys, lukuisat kotieläimet, viihtyisät bambumökit, hienot bambusillat (eräs jousti niin, että tuntui kuin trampoliinilla olisi kävellyt) ja vesistöt joka puolella!

Maailman suurimmalla jokisaarella

 

      1. Klo 15.40 Majulin saari, Assam

         

”Taas on jännän näköinen tikka tuossa puussa,” Kalle tuumailee kuistillamme. Meillä on bungalovi, jonka kuisti on isompi kuin itse huone. Sinänsä järkevää, että ulkoilmassahan sitä tällaisen luonnon keskellä on parasta oleskella. Tämä Brahmaputraan muodostunut saari on kuuluisa hyvin rikkaasta lintukannastaan. Olemme kuikuilleet pää kallellaan oksistoihin ja nähneet jo monenmoista tirppaa. Hienoin oli joella kalastava kirkkaan sininen yksilö, mahdollisesti Kuningaskalastaja.

 

Nyt meinaa hieman ramaista. Tekisi mieli ottaa päiväunet, mutta sitten illalla olisi tekemisestä pulaa jos en pystyisikään sammahtamaan untenmaille jo yhdeksältä. Miksi olen väsähtänyt? Asiaan vaikuttaa aikainen herääminen jo 5.30, mutta mikään keskeinen syy se ei ole, koska luonnostaankin olen nyt herännyt viimeistään seitsemältä. Tänään ei ollut niinkään kilometreissä rankka matkustuspäivä, ei siis mitenkään fyysisesti koetteleva, mutta henkisellä tasolla hieman stressaava. Olemme yrittäneet Kallen kanssa kehitellä tähän maahan soveltuvaa reissausasennetta: kaikki aikanaan, hermostuminen ei edistä asioista, joustoa ja joustoa. Mutta stoalaisen tyyni mielikään ei veny loputtomasti, tai sitten emme vain ole vielä kehittyneet henkisesti tarpeeksi pitkälle.

 

Emme suinkaan olleet tänään vielä aivan kaikkemme antaneita, kuten usein on tuntunut pitkien yöbussitaipaleiden jälkeen. Sen verran äärirajoilla sitä kuitenkin keikuttiin, että nyt olemme vain tyytyväisenä löhöilleet kuistimme sohvalla, pelanneet korttia ja tuijottaneet erinäisiä kasveja, jotka hehkuvat auringon leikitellessä niiden lehvistössä. Näemme yhdellä silmäyksellä kymmeniä vihreän eri sävyjä! Tänään ei ole enää tarvetta tehdä yhtään mitään. Saari vaikuttaa muutenkin ihanteelliselta paikalta vain rentoutumiseen. Pari muutakin reissaajaa näimme, jotka makasivat pitkin pituuttaan terassillaan ja vain mussuttelivat herkkuja. Paikka muistuttaa paljolti Laosin Don Detiä 8-vuotta sitten: maalaistunnelmaa, kapeita hiekkapolkuja, taloja pitkien jalkojen päällä, paljon lehmiä ja muita kotieläimiä.

 

Miten päädyimme tänne saarelle? Meille oli tosiaan mainostettu tätä paikkaa ja halusimme omin silmin nähdä, mistä on kyse. Aamulla kyselimme Lakhinpurissa hotellistamme, kuinka tänne pääsisi. He viittoivat meille riksan ja neuvottelivat ”hyvän” hinnan. Ymmärsimme riksan vievän meidät bussiasemalle, josta lähtisi bussi kohti lauttarantaa. Olimme maksaneet riksasta 50 r, mutta se ajoi vain kilometrin, jonka jälkeen riksa parkkeerasi tienlaitaan, ja kuski alkoi kiivaasti selittämään näkemyksiään olemattomalla englannillaan. Meidän olisi pitänyt maksaa 600 r, ja hän olisi vienyt meidät lautalle. Yritimme kehottaa ”Vie nyt meidät vain sinne bussiasemalle, mistä sovimme.” Kuski heilautti kättään merkiksi, että tässä se asema nyt on. Ymmärsimme bussien lähtevän tienlaidasta. Jäimme riksasta ja aloimme odottamaan bussia., jota ei koskaan tullut. Tuli kuitenkin pieni jeeppi, johon ahtautui muitakin kyytiläisiä, ja kuski kertoi ajavansa joelle päin. Jouduimme vielä vaihtamaan kyytiä ennen kuin lopulta olimme satamassa. Lauttaranta koostui kolmesta pienestä kioskikopista. Satoi kaatamalla ja kaikki matkustajat hakeutuivat pienen kioskikopin katon alle. Peltikatto sentään piti mukavasti vettä, toisin kuin auto, jolla olimme tulleet rantaan. Auton katto oli vuotanut useista kohden kuin seula ja edestä puuttuivat ikkunalasit kokonaan, joten ikkuna-aukoista pärski vettä sisään.

 

Odottelimme tuon pienen mökin sisällä, lueskelimme ja kävimme välillä tiirailemassa näkyisikö lauttaa. Reilun tunteroisen satoi kaatamalla, joku setä kertoi muille odottajilla hauskaa tarinaa, mistä me emme tietenkään ymmärtäneet mitään. Pikku hiljaa sade rauhoittui. Yhtäkkiä ihmiset alkoivat purkaantua ulos kopista. Kallen kanssa venyttelimme niskojamme äärimmilleen yrittäen nähdä lautan. Kuvittelimme jonkun pienen paatin lähestyvän horisontista, mutta taivaanranta oli tyhjä, lukuun ottamatta harmaana ajelehtivia sadepilviä. Ihmiset näyttivät jonottavan rantaan, jossa ei meidän käsityksemme mukaan näkynyt laivan laivaa. Menimme sitten katsomaan, ja paljastuihan tuolta ihmisjoukon takaa soutuvene. Tuo pienoinen vene oli ollut koko ajan rannassa. Olimme kuvitelleet odottavamme laivaa, mutta olimme odottaneetkin vain sateen taukoamista! Nähtävästi ”laivan kippari” ei halunnut lähteä matkaan kaatosateella. Järkevää se toisaalta olikin, koska veneessä ei ollut mitään kattoa. Se oli vain hyvin pitkän mallinen soutuvene, kuin vanhan ajan kirkkoveneet. Sinne nostettiin kyytiin pari mopoa ja yksi pyörä. Vesiraja kyllä riitti hyvin, mutta mopojen jälkeen vene tuntui hyvin kiikkerältä. Jännitimme, kuinka vene pysyy pystyssä. Emme kuitenkaan olleet mitenkään peloissamme, osaammehan uida ja joki oli tuolta puolelta kapea. Vähän mietin, kuinka paikalliset uskaltautuvat tuollaisiin paatteihin, heillä kun ei ole uimataitoa turvanaan.

 

Seilasimme vain noin 15 minuuttia ja olimme vastarannalla. Rantautuessamme alkoi jälleen sataa kaatamalla ja etsiydyimme sateen suojaan. Olimme tyytyväisiä, kun sumo ilmestyi näkyviin jo viiden minuutin odottelun jälkeen. Hymymme kuitenkin hyytyi, kun olimme kaikki matkustajat asettuneet sumoon, ja kuski ilmoitti sen lähtevän liikkeelle vasta reilun tunnin päästä. Miksi ihmeessä, meitä matkustajiahan oli jo mukavasti? Tällaista pähkäilin, mutta Intiassa on turha kysellä tyhjänpäiväisyyksiä. Miksi kysymys on täällä usein käsittämätön.

 

Olimme istuneet jeepin kyydissä, joka ei ollut liikahtanut metriäkään, yli tunnin. Olimme toisaalta olleet tyytyväisiä, kun saimme olla kuivassa paikassa ja istua pehmeillä penkeillä lukemassa. Päätin sitten käväistä vessassa eli pusikossa. Olin juuri löytänyt sopivan paikan, kun näin että joukko ihmisiä juoksee kiivaasti sumoamme kohden. Ymmärsin heidän aikovan vallata itselleen paikat sumosta. Sain unohtaa vessatouhut, sillä minulle tuli kiire puolustamaan paikkaani. Niin aggressiivista auton sisään tunkeminen oli, että Kalle sai pidellä tosissaan laukustaan kiinni, jonka oli asettanut paikan varaus merkiksi viereensä. Itse pyrin kohti tuota paikkaa ja sain moneen kertaan selittää, että olin jo varannut sen aiemmin. Kun olin päässyt paikalleni, joka käsitti noin 15 sentin tilan, meinasi pieni paniikki iskeä, kun ihmisiä vain sulloutui lisää ja lisää autoon. Kuski kehotti ”tiivistäkää, tiivistäkää”, vaikka missään ei ollut enää sentin senttiä. Onkohan ihmisiä koskaan tallautunut hengiltä intialaisiin kulkuneuvoihin? Juniin ehkä, mutta ei varmasti kovin helposti jeeppeihin. Tuossa jeepissä oli kuitenkin se hyvä puoli, että raja tuli melko pian vastaan. Takaluukku ovi ei vain olisi enää mahtunut kiinni jos joku olisi vielä yrittänyt sisään. Ihmisiä istui sylikkäin ja osa jäi roikkumaan ulkopuolelle.

 

Sitten sitä mentiin. Lapset vilkuttivat autolle, joten nähtävästi tuossa osin saarta auto oli harvinainen ilmestys. Pysähdyimme keskelle ei mitään ja kaikki käskettiin ulos. Huomasimme, että ihmiset suuntaavat toiseen lauttaan. Tällä kertaa kyseessä oli kahden veneen väliin lautoista rakennettu taso. Kaksi soutajaa meloivat käsivoimin lauttaa vastavirtaan, joten se liikkui hitaasti. Joki oli kuitenkin kapea, ja meni vain kymmenisen minuuttia, kun olimme jälleen vastarannalla. Osa porukasta nousi jeepin kyytiin, mutta meille viitottiin guesthousen sijaitsevan kävelymatkan päässä. Lähdimme siis tarpomaan pientä polkua jokivartta. Maisemat olivat maaseutumaisen idylliset: vihreää nurmea, lehmiä, hevosia ja kilejä. Kysyimme räältä paimenelta tietä ja hän ohjasti meitä eteenpäin. Löysimme erään rakenteilla olevan guesthousen, mutta kukaan paikassa ei puhunut englantia ja lopulta saatuamme nyhdettyä hinnan selville, se oli meille liikaa. Seuraavassakin paikassa, joka oli kilometrin päässä, hinta oli 1200 r eli aivan liikaa. Sittemmin taivalsimme taas 20 minuuttia ja tulimme lopulta kyläkeskittymään, jossa kulki asvalttitie ja oli muutama kioski. Tuolta löysimme Sun moon cottagen, jossa oli viimein kohtuullinen hinta eli 500 r, ja paljon parempi mökki kuin edelliset. Tässä keskittymässä on myös sinänsä parempi yöpyä, koska täältä saa ruokaa. Jos olisimme jääneet kauaksi jokivarteen, ruoka olisi voinut olla ongelma. Meillä on kyllä nuudelia, mutta vedenkeittimemme vaatii sähkön ja se yleensä pätkii näissä pikkukylissä toistuvasti.

 

Saimme siis kävellä saarta ristiin rastiin ennen kuin löysimme majapaikkamme, mutta nyt olemme tähän erittäin tyytyväisiä.

Vaalihurmosta

 

      1. klo 13.10 Lakhimpur

 

 

Ilotulitusraketit paukkuvat ja iloinen setä tuli polkupyörä horjuen vastaan hokien ”Modi, Modi.” Muulla tavoin vaalijuhlat eivät ole tässä kaupungissa näkyneet. Delhiin verrattuna juhlinta näyttää olevan hillittyä. Näimme BBC:n uutiskuvaa Delhistä, jossa ihmiset tungeksivat kaduilla, paukuttivat torvia ja olivat täysin riehaantuneet. Onhan BJP: murskavoitto sinänsä iso juttu, ettei puolue ole ollut vallassa 1990-luvun jälkeen, ja tuolloinkin se oli huipulla vain hetken. Monet varmaan toivovat nyt viimein asioiden muuttuvan, kun Kongressi ei ole pystynyt ajamaan kehitystä eteenpäin.

 

Itse suhtaudun oikeistolaiseen Modiin hyvin kriittisesti. En ole oikein saanut selville, miksi hän on niin suosittu. Modi on tosiaan ollut BJP:n johtohahmoja ja nyt hänestä on tulossa pääministeri. Monet pitävät häntä hyvin karismaattisena ja toivovat paljon taloudellisia uudistuksia. Puhutaan Gujaratin talousmallista, joka luetaan Modin ansioksi. Ollessaan Gujaratin johdossa, Modi ei kuitenkaan kerännyt pelkästään kiitosta. Vuonna 2002 hindu pyhiinvaeltajien juna syttyi palamaan ja siitä syytettiin muslimiterroristejä, vaikka myöhemmin paljastui kyseessä olleen onnettomuuden. Tuo onnettomuus aiheutti hyökkäyksiä muslimeja vastaan ja Gujaratissa tapettiin muslimeja yli 1000. Modi ei alueen johtajana tehnyt mitään hillitäkseen väkivaltaisuuksia. Myöhemmin häntä on syytetty siitä, että hän antoi niihin hiljaisen suostumuksensa.

 

Ei siis mikään rauhanlähettiläs tämä Modi. Toisaalta hän ei nyt BJP:n kampanjassa ole mitenkään erityisesti ratsastanut äärihinduismilla, joten voi vain toivoa, ettei se olisi hänelle keskeinen teema myöskään myöhemmin vallankahvassa. Intian pitäisi keskittyä rakentamaan maata yhdessä eri yhteiskuntaluokkien ja uskonnollisten ryhmien kanssa, ei lietsomaan eri ryhmien eturistiriitoja!

 

Edellisellä bussimatkalla mietin, miksi Suomesta on tullut juuri sellainen kuin on. Miten me onnistuimme rakentamaan maa, jossa bussit lähtevät ajallaan, lähes kaikki oppivat koulussa lukemaan, kaupunkien yleiskuva on siisti ja toimiva, ja erinäisten virkailijoiden sanaan voi luottaa? Viimeksi mainitulla tarkoitan sitä, että jos Suomessa millä tahansa luukulla esittää kysymyksen, virkailijalla/työntekijällä on tietotaitoa vastata siihen, ja todennäköisesti vielä oikein. Kun luin Kjell Westön ”Missä kuljimme kerran” kirjan kuvausta 1900-luvun alun Helsingistä, siitä tuli väistämättä mieleen intialainen kaupunki. Köyhälistökorttelit Helsingissä olivat aivan kuin intialaisen kaupungin kadut. Miten kehitys on mennyt niin nopeasti eteenpäin? Mitä oikein tapahtui? Tiedänhän sen suurin piirtein Suomen historiaa opiskelleena. En kuitenkaan täysin ymmärrä miksi. Miksi meille ei käynyt kuin Intiassa: kehitys kulkee kyllä vauhdikkaasti eteenpäin, mutta yhteishengen puuttuessa, vain jotkut pääsevät kehityksen kelkkaan, kaupunkeihin nousee hienoja rakennuksia, mutta aivan niiden vieressä on peltikattoista mökkiä, yhä useampi pystyy ostamaan hienoja puhelimia, mutta useilla on yhä vaikeampi ostaa riisikuppia, maa muuttuu ja ihmisten elintaso nousee, mutta kaikki eivät pysy mukana, tai heitä ei ole koskaan joukkoon huolittukaan.

 

Kelkasta tippumista on juuri nyt mielestäni havaittavissa Suomessakin. Silti me aikanaan onnistuimme siinä, mistä moni maa voi vain haaveilla. Yhteiskuntamme oli hyvin tasa-arvoinen (ja on maailman mittakaavassa edelleen). Menin tässä pohdinnassani niin sivuraiteille, että kadotin punaisen langan. Siirryn siis taas konkreettisiin tapahtumiin viime päiviltä.

 

Eilisellä bussimatkalla seurasimme hauskaa episodia: eräs setä osti mangomehun. Hän istui meidän lähellemme bussiin ja alkoi työstämään mehupurkkia auki. Hän yritti ensin repiä sitä sormin, mutta joutui ottamaan hampaat avuksi. Pitkään pureskeltuaan mehutölkin nurkkaa, hän sai sen auki. Eikö hän huomannut pillille tarkoitettua reikää? Erikoisuus ei kuitenkaan vielä loppunut siihen. Hän asetti pillin väärin päin mehutölkkiin, eli tunki väkisin mutkalla olevan osan purkkiin sisään. Kalle oli innoissaan: mieshän on todellinen visionääri, hän tekee kaiken aivan eri tavoin kuin yleensä. Todellinen oman tiensä kulkija! Kun mies ei tehnyt enää muuta omaperäistä, päädyimme kuitenkin siihen, ettei hän ollut koskaan aiemmin juonut purkkimehua. Miten vanha mies ei ollut koskaan aiemmin ostanut mehutölkkiä, joita on kaikki Intian kioskit pulloillaan? Miten hän ei ollut edes nähnyt, kuinka mehu juodaan, vaikka ihmiset ryystävät pillimehuja aina asemilla? Ehkä hän kuului johonkin Arunachalin heimoista ja oli tullut suoraan ”pusikoista” ihmisten ilmoille.

 

Tänään katselimme ihmeissämme, kuinka bussit lähtivät hotellimme edestä. Bussien ei pitänyt kulkea tänään! Kyselimme Itanagarissa viidestä eri lippukojusta. Kyllä heidän olisi pitänyt tietää. Pitää nyt ajatella, että ehkä bussien vapaapäivä koski vain Arunachalia, ei niin harmita jos olisimme sattuneet saamaan väärää tietoa. Mielelläänhän olisimme Ziron nähneet! Huomenna kyydit olisivat joka tapauksessa toimineet, mutta emme voineet jäädä Itanagariin useastakaan syystä. Yhden yön olisimme siellä juuri ja juuri voineet olla, mutta emme kahta, koska kaupunki oli budjettiimme liian kallis, koska se oli hyvin epämiellyttävän oloinen (komeista vihreistä kukkuloistaan huolimatta. Kaupungin ympäristö oli vehreää kuin Kerala), ja aikataulustamme olisi tullut liian tiukka.

 

Nyt meillä on vaihteeksi mukavasti aikaa. Huomenna otamme bussin tai jeepin Brahmaputran rantaan, jonne on vain reilu 20 km, ja siitä lautan Majulin saarelle. Tuo saari on maailman suurin jokeen muodostunut saari! Viime reissullamme kohtaamamme espanjalainen kehui kovasti paikkaa. Kaverimme norjalaisen mielestä se taas ei ollut kovinkaan kummoinen. Tosin norjalainen ei oikein tuntunut vaikuttuvan enää mistään. Hän oli 8 kuukauden matkalla ja reissunsa loppusuoralla. Hän kärsi selvästi pienestä reissuturtumuksesta. Hän tuntui ylipäätään olleen tien päällä melkein koko pienen ikänsä. Kun paljastui kuinka paljon hän oli kierrellyt, jopa Pakistanissa ja Afganistanissa, Kalle kysyi hänen missiostaan ja selvisi hänen aikovan kiertää kaikki maailman maat. Nyt hän oli jo puolivälissä menossa, joten oli ymmärrettävää, kuinka vaikea noin paljon palloa tallanneena on enää vaikuttua mistään. Itse en ehkä enää yli 3 kuukauden reissulle lähtisi. Näissä lyhyissä matkoissa on hyvä juuri se, että jaksaa vielä nauttia asioista. Norjalainen katsoi ihmeissään ja päätään hieman pudistellen, kun Kallen kanssa leikimme pysähdyspaikalla innoissamme kilien ja koirien kanssa. Rakastan intialaisiasi eläimiä! Ne ovat usein mahtavampia kuin ihmiset. Tänään tosin tapasimme hyvin ”herttaisen” perheen, jotka kutsuivat meidät hetkeksi talonsa eteen istuskelemaan.

 

Kävimme tänään kurkkaamassa kaksi temppeliä, jotka olivat hyvin omaleimaisia. Toinen oli laivan mallinen ja se oli sijoitettukin pieneen lätäkköön, jossa kilpikonnat uiskentelivat. Toinen oli enemmän perustemppeli, mutta siinä oli laaja puisto ympärillä. Pidän intialaisista temppeleistä juuri niiden rauhallisten puistojen vuoksi! Ganeshan temppelissä, eli laivassa, oli panostettu monenmoisiin istutuksiin ja temppeliväreihin. Kaikki temppelielementit suorastaan hehkuivat voimakkaita värejä kilpaa kukkien kanssa!

Äkkinäiset hyvästit Arunachalille

 

      1. klo 19.35 Lakhimpur, Assam.

 

 

Jos eilen kaikki eteni gheemäisen (intialainen kirkas voi) sulavasti, tänään kaikki takkusi kuin arunachalilaisen rastamuorin hiukset.

 

Nukuin yöni hyvin, kuten kaikki yöt tällä reissulla yöbussia lukuun ottamatta, mutta vähän lyhyeksihän yö minun mittapuullani jäi. Ehdimme koisia vain reilu seitsemän tuntia. Siksi olin hieman turhautunut sumo lippuluukulla, kun selvisi, ettei auto lähdekään viideltä vaan vasta kuudelta. Meille oli edellisenä iltana väitetty sen lähtevän viimeistään viideltä. Olisin ehtinyt nukkua tunnin pitempään! Miksihän täälläpäin Intiaa kaikki kyydit lähtevät aina viideltä tai kuudelta aamulla? Päivä valkenee vähän ennen viittä, mutta ei kai se voi olla mikään syy. Ymmärrän kyllä, että pitkälle matkalle lähdetään hyvin aikaisin, mutta tänäänkin olimme menossa Itanagariin, jonne piti olla ainoastaan neljän tunnin ajo. No, ehdimmepähän kerrankin syödä aamupalan!

 

Lopulta bussi ajoi vain muutaman sata metriä ja jäimme pysäkille odottelemaan lisämatkustajia, sittemmin lähdimme matkaan 6.30. Kuskilla oli kaasujalka hyvin herkässä ja aamuinen tie hiljainen, joten bussi ampaisi matkaan kuin tykin suusta. Paljonhan sitä pysähdeltiin ottamaan uusia matkustajia, mutta tasaisen tien ansiosta matka oli silti yhtä juhlaa siihen asti kuin tuli päivän ensimmäinen takapakki. Olimme ajatelleet olevamme kohta perillä, koska kilometritaulut näyttivät Itanagariin 23 km. Olimme tyytyväisiä, että todennäköisesti ehtisimme vielä jatkokyydille Itanagarista Ziroon. Bussi kuitenkin kaahasi Itanagarin risteyksen ohi! Noin 45 minuutin päästä näimme uudestaan tuon kaupungin kyltin ja silloin sinne luvattiin 31 km. Matka-aika lisääntyi ainakin tunnilla tuon kiertotien vuoksi! Miksi teimme tuollaisen lenkin? Jaa a, tämä päivä on ollut ihmetyksen aiheita täynnä, myös tuo kaartelu jäi mysteeriksi. Ehkä busseilla ei ollut lupaa ajaa lyhintä tietä. Ehkä rajatarkastusten vuoksi niiden piti kiertää. Mahdollisesti haluttiin vain isä matkustajia läheisistä kylistä ja kierrettiin siksi niiden kautta.

 

Saapuessamme lopulta noin kuuden tunnin ajelun jälkeen Arunachalin pääkaupunkiin, jännitimme ehtisimmekö vielä sumokyytiin. Olimme varautuneet, että ehkä joudumme yöpymään kaupungissa. Siihen, mitä meille kerrottiin erinäisillä lippuluukuilla emme kuitenkaan olleet osanneet yhtään varautua!

 

Ensimmäisissä lippukopeissa he eivät puhuneet yhtään englantia. Ymmärsimme vain, että sumo Ziroon oli jo lähtenyt aamulla. Sittemmin yritimme kysellä, milloin seuraavana päivänä lähtisi kyytejä. Tämä herätti hämmentynyttä puheensorinaa, myyjät keskustelivat keskenään ja huitoivat käsillään. Lopulta joku osasi sen verran englantia, että sai tokaistua ”vaalipäivä, ei busseja.” Norjalainen oli sitä mieltä, että meidän pitäisi ottaa taksi. Hän oli erikoinen reissaaja sikäli, ettei halunnut maksaa yöpaikoista paljon mitään,-Tezpurissakin hän oli 200 rupian dormissa,-mutta kyydeistä ja ruuasta hän oli valmis pulittamaan lähes mitä vain. Hän oli muun muassa ostanut Delhistä lennot Lehiin ja takaisin parilla sadalla eurolla, ja hotelliravintolassa Itanagarissa hän söi yli 500 rupialla. Selvitimme mitä taksi Ziroon tulisi kustantamaan. Se olisi ollut 4000 rupiaa yhteensä ja olimme jo hieman Kallenkin kanssa taipumassa tuolle kannalle, vaikka suurelta summaltahan tuo noin 16 euroa yhdeltä tuntui, ja taksit eivät kuulu reissaustyyliimme. Selvisi kuitenkin, etteivät taksitkaan kulje! Tuo oli hyvin erikoinen uutinen. Olisin ymmärtänyt sen jotenkin jos ne eivät olisi kulkeneet vaalien ääntenlaskupäivänä eli huomenna, mutta ne eivät suostuneet tänä iltanakaan liikahtamaan minnekään.

 

Olimme ymmällään jatkon suhteen. Kaikille meille oli kuitenkin selvää, ettemme jäisi Itanagariin. Kaupunki oli omituinen sekoitus hienoa hotellia ja roskaista ja likaista katunäkymää. Kävin tuolla eräässä kansankuppilassa vessassa ja vessan järkytyttävyys ylsi ”top 3 listalleni”. Tähän listalle ei aivan helposti pääse, olen sentään nähnyt jo monenmoista vessaviritelmää. Tuo vessa oli niin matala, etten mahtunut edes aivan seisomaan siellä. Joka puolelta katosta ja seinistä tihkui vettä. Seinät olivat likaista tummaa betonia ja itse ”pönttö” loisti poissaolollaan. Pöntönkohdalla oli aavistus valkoista posliinia, mutta ei mitään kunnon jalansijoja, jotka intialaistyllisessä kyykkyvessassa kuuluisi olla. Mitään pöntönreikääkään ei ollut, vain kouru, johon tarpeiden oli tarkoitus valua.

 

Tuon vessakokemuksen jälkeen sitten päädyin ravintolaan, joka olisi ulkomuodoltaan täyttänyt kaikki eurooppalaisetkin standardit viiden tähden hotelliravintolasta. Vähän hintavaahan siellä oli. Kalle raski tilata vain tomaattikeiton, mutta minä sain eteeni niin ison pulaun, että siitä riitti myös Kallelle jäämiä. Tuo hotelliravintola oli hiljaisuudessaan ja siisteydessään mahtava levähdyskeidas, kun pohdimme jatkoa. Norjalainen arpoi Tezpurin ja Guwahatin välillä, ja päätyi Tezpuriin. Itse en olisi kyllä millään pystynyt lähtemään monen tunnin bussimatkan jälkeen takaisin juuri samaan paikkaan, josta olisin vasta tullut. Hänestä se tuntui helpommalta vaihtoehdolta, koska hän piti Turisti lodgesta Tezpurissa. Kun me Kallen kanssa valikoimme paikkojen arvonnassa Lakhimpurin, hän oli vähän ihmeissään ”Kuinka te voitte mennä sinne, kun sitä ei mainita missään opaskirjassa?” Norjalaisella oli table täynnä erinäisiä matkaoppaita. Hän oli niistä katsonut muun muassa, että 2,30 olisi pitänyt lähteä kyyti Itanagarista Ziroon. Mutta eiväthän mitkään ajat pidä opuksissa paikkaansa, koska aikataulut muuttuu koko ajan! Tästä syystä me ei juuri harrastella oppaita. Olemme myös reissanneet tässä maassa niin paljon, että tiedämme lähes kaikilla pienemmilläkin intialaisilla kylillä olevan hotelleja. Enää ei voi täysin huolettomasti mennä kaupunkiin, josta ei tiedä mitään ja luottaa, että 500 rupian majoitusta löytyy, koska hinnat ovat viime vuosina Intiassa pompsahtaneet. Täällä on 7 prosentin inflaatio! Mutta jos on valmis maksamaan tonnista ylöspäin, voi olla varma, että saa katon päänsä päälle.

 

Löysimme Lakhimpurista aivan viehättävän hotellin. Tämä on loiston päivänsä nähnyt ja päässyt ränsistymään, mutta edelleen käytävät ja aulat ovat ylellisen näköisiä. Itse huone sitten on vähän rähjäinen ja äsken näimme valtavan torakan, jota Kalle yritti hätistellä ulos, mutta sänky on pehmeä, televisiosta näkyy monia kanavia sähköjen toimiessa ja huone on mukavan värikäs. (ovi veistetty täyteen vaaleanpunaista puukuviota, katossa punaisia sinisiä ja vihreitä ympyröitä, seinien väri vaalean vihreä yms.) Kaikki huoneet hotellissa on kivasti nimetty hindujumalien mukaan ja käytävissä on monenmoista jumaltaidetta. Maksamme tästä huoneesta nyt 590 r, joka ei ole Assamin hintatasoon nähden kovinkaan paha. Nyt tämä loppu koillisen reissu on sitten Assamin valloitusta, koska emme enää ehdi takaisin Arunachaliin vaaliääntenlaskupäivän vuoksi.

 

Korppikotkia ja tiekylttejä

14.5.14  Klo 20.10

Ylväs korppikotka parvi lehmän raadon kimpussa keskellä tietä, tuuheahäntäisiä jakkeja vaskikellot kaulassaan mutustelemassa heinää, yksinkertaisia tiibetiläistaloja bambupunos ja saviseinineen, pysähdyspaikan takajaloilleen nouseva ja suklaata kerjäävä kili, tyhjästä noussut sumu, joka laski näkyvyyden niin, että ohitimme peltikolaroineen auton, pieniä temppeleitä jyrkimpien vuorten huipuilla, rastatukkaisia vanhoja mummoja, joilla sojottivat hiustupsut suoraan eteenpäin ja hauskoja tienvarsi kylttejä.

 

Näkihän sitä tänäänkin monenmoista! 13 tunnin automatkan aikana, joka koostuu paljolti loputtomista kurveista, ehtii nähdä. Kun maisema alkaa toistaan itseään jatkuvine tienkaarroksineen, tuntuu kuin aika hidastuisi. Päivä lipuu eteenpäin kuin lapsuuden kesinä, jolloin päivällä oli mittaa. Tämä ei ole pelkästään huono seikka, vaan siinä on oma viehätyksensä. Näin ”vanhemmiten” tuntuu usein kuin päivä olisi ohi ennen kuin se ehtii kunnolla alkaakaan. Tänään tosiaan ehti nauttia ajan hitaasta virrasta, ja ajatella mietteen jos toisenkin.

 

Mietiskelyn, torkkumisen ja kirjan lukemisen ohessa, kulutin aikaani bongailemalla tienvarsikylttejä. Niissä annettiin monenmoisia ohjeita autoilijoille ja muille tienkäyttäjille. Parhaita olivat: ”Aja hevosvoimilla, älä rommin voimalla,” ”Tänään hereillä, huomenna elossa”, ”Nopeus on kuin veitsi, se voi tappaa.” Kaikki nuo vuoristotie kyltit varoittelivat nopeuden haitoista ja usein näki tauluja ”Parempi perillä myöhään kuin ei ollenkaan” ja ”Ei kiirettä, ei huolta.” Kun pääsimme Assamin puolelle viimeisen tunnin ajaksi, tie leveni valtatieksi ja esim kyltti ”Tämä on valtatie ei juoksutie,” oli kyllä aiheellinen, sillä lapset pyöräilivät ja leikkivät tiellä, jossa ajettiin välillä jopa 100 km/h. Sehän näissä Intian paremmissakin teissä on ongelma, että niissä on niin monenmoista kulkijaa,-kärryjen työntäjää, mopoilijaa, kävelijää,- että nopeat autot joutuvat koko ajan kaartelemaan tietä puolelta toiselle ohittaessaan monenmoista taapertajaa. Lapsilla on varmasti kiusaus tulla leikkimään tuollaiselle tielle, koska talojen pihat ovat pieniä, pellot vetisiä ja missään muualla ei oikein ole tasaista paikkaa esim. pyöräilyyn.

 

Emme ole koskaan tulleet Intiassa bussilla päiväsaikaan samanmoista kilometri määrää kuin tänään. Matkaa oli 380 km ja siinä tosiaan kesti auringon noususta auringonlaskuun. Yöbusseilla olemme tulleet hieman pitempääkin matkaa, mutta emme päiväseltään. Tuo oli sinänsä hyvä tie ajella päiväseltään, ettei se intialaisittain ollut kovinkaan vilkas. Jos armeijan pitkiä bussi- ja rekkajonoja ei olisi tullut vastaan, tie olisi Bondilaan asti ollut hyvinkin hiljainen. Henkilöautoja tiellä liikkuu hyvin vähän, ehkä koko matkalla viitisen kappaletta, ja sumoja muutamia, armeijan autot tosiaan ajavat aina letkoissa, eli kun niistä on päästy tiet ovat hyvin rauhalliset. Meillä oli myös sikäli loistava tuuri, että saimme istua ensimmäiset 3 tuntia tilavasti keskirivillä. Vasta sen jälkeen rivillemme ilmestyi neljäs matkustaja. Kuskissa ei tällä kertaa ollut suurempaa vikaa, aivan sujuvasti hän rattia käänteli.

 

Norjalainen tuli meidän kanssamme samassa autossa ja hänkin on huomenna lähdössä täältä Tezpurista Itanagarin kautta Ziroon. Huominen ei toivon mukaan muodostu aivan yhtä pitkäksi taipaleeksi kuin tänään! Tosin tänään kaikki meni kyllä niin putkeen kuin voi tällaisella maratoonilla mennä! Autokin kesti, mitä nyt rengas puhkesi ja se vaihdettiin kymmenessä minuutissa. Mitään onnettomuustilannetta ei ollut lähelläkään, vaikka tiet olivat paikoin haasteellisessa kunnossa. Ilma oli hetkellistä sumua lukuun ottamatta hyvin kirkas ja aurinkoinen, joten sekin tietenkin nopeutti matkantekoa ja oli turvallisuuden kannalta hyvä.

 

On ollut loistava tuuri kelien suhteen! Tawangissa paistoi tai oli pilvipoutaa joka päivä, vain eilen illalla vähän pisaroi. Vielä nyt illallakin kun saavuimme perille, oli selkeää. Se oli sinänsä tärkeää, että Kalle pystyi vielä talssimaan juna-asemalle vaihtamaan junalippujemme lähtöaseman. Ihme, kun sekin onnistui niin sujuvasti. Hänen oli pitänyt vain allekirjoittaa lappu, jossa pahoittelee asiaa, ja sen jälkeen lippuumme lyötiin leimat ja kirjoitettiin käsin uusi aloitusasema.